"Jumala, kun olen kuollut,
kun väsynyttä ruumistani suutelee maan viileä povi
ja kun se, mikä minussa on kuolematonta,
on siirtynyt Sinun luoksesi,
suo minun kuitenkin maan päällä seurata heitä,
jotka siellä vaeltaessani antoivat minulle enimmän.
Häntä, joka antoi minulle Onnen,
seuratkoon minun sydämeni suurena, hellänä ja lempeänä,
häntä, joka antoi minulle Surun,
seuratkoon minun sieluni suurena, hellänä ja lempeänä,
ja mittaamaton esirukoukseni olkoon kummankin
suojelusenkeli.
Suo minun seurata heitä,
toista naisena, toista ihmisenä,
mutta kumpaakin iankaikkisesti siunaten."
Saima Harmajan päiväkirjasta, 30.3.28
Omien sanojen mukaan "aika lihava ja aika pitkä,
teerenpilkkuinen otus", jolla on "pitkä kellanpunainen palmikko ja
merenvihreät tai ruskeanharmaat silmät" [1] (omasta päiväkirjasta). Ystävien
kutsumana Prätinä tai Saimen. Poikaystävän sanoin prinsessa [3] (Kirjeitä Saima
Harmajalle, toim. Päivi Istala). Ja runokriitikoiden mukaan "hauras,
syventynyt, ylen hento, miltei ylihienostunut, puhdas, harras, raikas,
naisellinen, harmooninen, oudon aineeton, personaalinen…" [2] (Saima Harmaja
Legenda jo eläessään, Kaarina Helakisa) listan jatkuen vielä pitkänä.
Valtavan tunnemyrskyn saa aikaan itsessään luettuaan
Saima Harmajan (1913-1937)
päiväkirjaa. Päiväkirjaotteiden valossa Saiman muutenkin erittäin elävät ja
koskettavat runot kasvattavat ikään kuin ylimääräisen ulottuvuuden. Hetken
mielitiloista alkaa itää historia. Nämä pienet historiapurot yhdistyvät vähä
vähältä isoksi kuohuvaksi koskeksi – Runoilijan Historiaksi, Ihmisen Tarinaksi.
Päiväkirja on siinä mielessä omalaatuinen kirjallisuuden
genre, että kirjoittaja kasvaa ja kehittyy kirjoittaessaan. On olemassa
lukuisia yhden ihmisen koko elämästä kertovia teoksia, mutta päiväkirjoissa
tekijä varttuu lukijan mukana. Kirjoitukset ovat syntyneet useiden vuosien aikana
ja pitävät sisällään kirjoittajan, hänen ystävien ja ympäristön vaikutuksen jäljet.
Tämä tavallaan pakottaa myötäelämään kirjoittajan kanssa. Sen lisäksi
päiväkirja on dokumentti, joka on puhdas elämänkertakirjoittajien tulkinnoista.
Olennaisin seikka huomata on kuitenkin se, että päiväkirjaan
ei ole asia kenelläkään muulla kuin sen tekijällä. Jopa kauan sitten eläneiden
ihmisten päiväkirjoja lukiessa ei jätä tunne, että kajoaa johonkin pyhään,
sellaiseen niin tärkeään ja henkilökohtaiseen, että sen väistämätön herkkäluonteisuus
ja hauraus viestivät jatkuvasti lukijalle – tämä ei ole vieraita silmiä varten.
Ei voi enää tietää, miten kirjoittaja suhtautuisi, joten se on aina pieni rikos
avata elämäkerrallisia teoksia. Kuitenkin uskon, että vastuulliselle lukijalle
tämäntyyppiset kirjoitukset tuovat valtavasti hyötyä. Vertaistuki, jonka
väistämättä saa samojen kasvutuskien kanssa kamppaileva henkilö.
Kokosin alle joitakin otteita Saima Harmaja päiväkirjasta
sekä Kaarina Helakisan kirjoittamasta elämäkerrasta sekä liitin karttaan paikkoja,
jotka tavalla tai toisella liittyvät näihin lainauksiin. Näin lyhyet otokset
toisen ihmisen elämästä ovat pakotetusti vääristymä, mutta valaisevat, kuinka sisältörikkaasta
ja kiinnostavasta henkilöstä oli kyse. Suosittelen lämpimästi tutustumaan alkuperäislähteisiin!
Harmajien toinen koti (Kasarmikatu 2):
"Salissa oli kattokruunu ja kaunis mahonkikalusto,
jossa ole vihreäraitaiset tekosilkkipäälliset, ikkunaverhot olivat silkkiä. Salit
tapetit olivat harmaat. Kalustoon kuului raskas matala senkki, jossa
säilytettiin serviisiä. Kevättalvisin salissa kukkivat Laura Harmajan
amaryllikset. […] Laura Harmaja soitti useasti pianoa, ja Saima saattoi vielä
vuoteeseen paneuduttuaan pyytää häntä soittamaan Sibeliuksen impromptuja,
Mozartin menuettia taikka erityisesti rakastamaansa Beethovenin Kuutamosonaatin
Adagio-osaa. Toisinaan Outi Harmaja lauloi. […] Radio oli uusi muodikas laite,
sen hankkimista Harmajat vastustivat viimeiseen asti. Radio ostettiin vasta
Berliinin olympialaisten aikaan. Harmajat kunnioittivat elävää musiikkia ja
karsastivat ajatusta moisen mekaanisen kapineen tuomasta hälystä ja metelistä.
[…] Toisinaan Harmajilla kävi tenttimässä kansantaloustieteen opiskelijoita. He
vetäytyivät tohtori Harmajan kanssa juhlakkaaseen tummaan huoneeseen. […]
Ruokasalin valkoliinaisessa pöydässä istuttiin arvokkaan tuntuisesti ja
jämptisti, vaikka toki hauskojakin puhuttiin. Telefoonin luuriin sanottiin:
Tohtori on syömässä. […] Harmajalla perheenpäälle myös aina tarjoiltiin
ensinnä. Niin tehdään saksalaisessa porvariperheissä vieläkin." [2]
Suomalainen yhteiskoulu (Yrjönkatu 22):
"Tänään on toinen päivä koulua. Minulla oli kauhean
hauskaa.
Ennen Mossen tuntia löin vetoa Antin kanssa. Hän väitti,
etten voisi olla aivan hiljaa
tunnilla, ja minä väitin voivani. Vedossa oli vain kunnia kysymyksessä, sillä
Antti selitti olevansa niin jalo, ettei tahtoisi tuottaa minulle häviötä.
Luokka oli kiihkoissaan. Kukaan ei uskonut, että minä voisin
olla hiljaa. Kaikki nauroivat pelkälle ajatuksellekin katketakseen.
Minua harmitti ja päätin, että olen hiljaa.
Luokan pojat ehättivät heti kertomaan Mosselle, 'No,
saadaanpa nähdä', nauroi Mosse epäuskoisena.
Kaikki tirskumaan. Ystäväni säälittelivät minua, mutta ei
edes Lea uskonut.
Tunti alkoi. Kaikkien luokan poikien ja useimpien tyttöjen
naama oli kääntynyt minuun. Mosse hymyili merkitsevästi ja huvittuneena.
Olin aivan suurenmoinen! Hymyilin laimeasti Mossen
onnistuneimmille vitseille ja poikain irvistelylle. Kaikki olivat
hämmästyksellä lyödyt. – Tunnin loputtua sain vastaanottaa innostuneet
onnittelut.
Käytävässä olin vielä siivosti. Mutta portaissa kajahti
hurja riemuhuutoni. Ja minulla pahoja epäilyksiä huomista kohtaan, silloin on
näet kaksi Mossen tuntia." 16.1.26 [1]
Nuoren
voiman liiton toimisto (Fredrekinkatu 23):
"Tärkein ja yksiselitteisin Saima Harmajan
kirjallisista vaikuttajista oli Nuoren Voima –lehti ja Nuoren Voiman Liitto. Sieltä
hänkin ihanteensa ja mallinsa sai, kuten kymmenet muut runoilijat. Uuno Kailas
sanoi, että 'juuri Nuori Voima oli minulle se 'nyhjäys', joka Mark Twainin
mukaan ratkaisee ihmisen kohtalon puoleen taikka toiseen'. Mika Waltari odotti
koulupoikana lehteä niin hartaasti, että säästämällä säästi sen lukemisen
ruokatunnista iltaan asti, kuin herkkupalan.
Nuorta Voimaa toimittivat intomieliset ihmiset, ja sen
sivuilta uhoaa semmoinen idealismi, että lehden vanhoja vuosikertoja lukiessa
vieläkin tuntuu siltä kuin itse kunkin pitäisi oitis ryhtyä runoilemista
harrastamaan. Tunne ei varmaan synny suotta. Kriitikko Elsa Enäjärvi puhui
aikoinaan Nuorest Voimasta 'tartunnan levittäjänä'. Tekemisen into ja hartaus
oli melkein lapsekasta, mutta on muistettava, että lehti oli korkeatasoinen ja
kokosi ja kasvatti laadukkaan kirjoittajajoukon. Tämmöinen lehti on epäilemättä
merkinnyt valtavasti tuhansille kulttuurinnälkäisille nuorille harvaan asutussa
Suomessa, kun joukkotiedotusta ei vielä tullut tulvanaan ja
harrastusmahdollisuudet olivat niukat. Johonkin kuuluminen on tärkeä tunne." [2]
Panu-kerho (Pohjois-Esplanadi 37):
"Saima oli käynyt nuorvoimalaisten Helsingin osaston
kirjallisen piirin Panu-kerhon kokouksissa, kerho kokoontui Pohjois-Esplanadi
37:ssä pihan puolella, ja tutustunut mm. Erkki Valaan ja Mika Waltariin. Hän
toivoi, että jompikumpi näistä antaisi lausunnon hänen runoistaan, ennen muuta
että Waltari lukisi niistä edes osan. Hopeamerkkinäyte oli NVL:n jäseneksi
päässeen seuraava suuri etappi…" [2]
Mika Waltarin koti (Tehtaankatu 7):
"Jätin tänään 'Huhtikuun' Waltarille. Toivon, että saan
häneltä jotain neuvoja. Oi, minun runoni! Minun ylpeyteni, minun häpeäni, minun
sydämeni, suurin osa maailmaani. Minun arimpani – jos joku satuttaa niitä,
satuttaa hän kohtaa, jota en voi mitenkään suojella.
Siellä ne ovat nyt, jossain vieraassa huoneessa. Waltari
istuu nojatuolissa kotitakki päällä – ehkä jalat sohvalla. Oi, hän soisi niin
mielellään, että ne olisivat hyviä. Hitaasti hän lukee niitä läpi, kääntäen
lehden toisensa jälkeen. – Minulle ne ovat kaikki elämän kipu ja kauneus,
hänelle mielenkiintoisen kehityksen tulos." 13.1.32 [1]
Tähtitornipuisto:
"... Tähtitorninmäki kohosi kaukaa syksyisessä
värihurmassaan. Siinä missä puisto alkaa, aivan rouva Kailan oven lähellä ,
kasvaa ihana koivu. Viime talvena kuljin sen ohitse tunneilleni, alituinen hätä
sydämessä, ja kun – ehkä kyyneleitä niellen – palasin takaisin, piirtyi se
pilviä vastaan, yhäti sanomattoman kauniina, herkät, mustat oksat raukeasti
riippuen. Tuli kevät, kaikki kauhea hälveni ihmeellisesti; juuri ennen maalle
menoa kuljin taas Tähtitornimäelle, valkeassa puvussa, ylioppilaslakki päässä.
Koivuni oli puhjennut heleään vihreyteen, päivä paistoi siihen – miksi, miksi
kaipasin vielä jotain? – Ja nyt kun kuljin sen ohitse, oli se kultaisen ruskea,
vielä runsaassa tuuheudessaan, täynnä salaista hehkua epäselvässä auringossa –
Joka päivä ympäröi minua tämä unhottumaton kauneus, kuinka olen voinut niin
sulkeutua sille? …" 13.10.32 [1]
Lähteet:
[1] Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, Saima Harmaja, Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1966
[2] Saima Harmaja legenda jo eläessään, Kaarina Helakisa, Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1977
[3] Kirjeitä Saima Harmajalle, toimittanut Päivi Istala, Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 2013