Subjekti-objekti suhde, osa 2: turha ja mielekäs työ

”Tämä tulee olemaan kertomus ihmeidentekijästä, joka elää meidän aikanamme ja ei tee ihmeitä. Hän tietää olevansa ihmeidentekijä ja voi tehdä minkä tahansa ihmeen, muttei hän tee sitä.” – Daniil Harms

Aiemmin pohdin subjekti-objekti-suhteen ambivalenttiutta. Kun on kyse elottomista esineistä, tavoista, käytännöistä ja monesti ajatuksista ja mielipiteistä, ihmiset pyrkivät suhtautumaan niihin objektiivisesti eli jollakin yhteisesti sovitulla tavalla, joka mielletään oikeaksi. Esimerkiksi ratkoessa riitoja oikeudessa pyritään objektiiviseen lain tulkintaan, joka ei suosisi eikä syrjisi kumpaakaan osapuolta; tavallisia esineitä kuten veistä, mikroaaltouunia ja tietokonetta käytettäessä yleensä pyritään ”oikeaan” – yleisesti (eli esineiden käyttöohjeissa kuvattuun) hyväksyttyyn käyttötapaan; tiedettä tehtäessä käytetään objektiiviseksi miellettyä tieteellistä metodia. Kun taas asia koskee muita ihmisiä, halutaan olla subjektiivisia, halutaan ymmärtää asioita ihmisen omasta näkökulmasta, ja halutaan kohdella ihmistä hänelle omaksi (ja usein ainutlaatuiseksi) miellyttäväksi koetulla tavalla.

Näitä kahta erilaista suhtautumistapaa miettiessä törmäsin hauskaan poikkeukseen, nimittäin kun asia koskee ns. suuremman linjan merkityksiä, kuten mikä on elämän tarkoitus, mikä on minun kutsumusammatti tai mikä on hyvää ihmiskunnalle, ei ole kummallista olettaa, että postmodernistisen kielipelin sijaan, missä annetaan kaikkien kukkien kukkia, ihmiset pyrkisivät mieluummin jonkinlaiseen objektiivisuuteen, absoluuttiseen totuuteen – ihminen haluaa oikeasti olla tarpeen, hän haluaa, että hänen tekemisellänsä on objektiivisesti (eikä pelkästään hänen omasta mielestään) merkitystä. Eroaako ihminen eläimestä juuri tässä, että ei riitä vain saada, eikä riitä antaa saadakseen, vaan on sisäänrakennettu tarve antaa. Mutta pelkkä antaminenkin on riittämätöntä – antaminen ilman syytä on tyrkyttämistä; toivottu tila on päästä itsensä ulkopuolelle, ymmärtää muita sekä korkeampia suuntalinjoja, antaa niin, että antamisella on väliä.

Monet ovat varmaan kuulleet sadusta, jossa vankeja pakotettiin tyhjentämään yhtä kaivoa kantamalla vettä toiseen. Minkä jälkeen vangit joutuivat kantamaan vettä takaisin toisesta kaivosta ensimmäiseen, ja näin loputtomiin. Satu loppuu moralisoivaan opetukseen, että vangeille turha työ oli pahin rangaistus ja kidutus. Tässä sadussa on kommunismin perusajatuksen kaikua ihmisluonnosta – mielekäs työ on perustarve samassa mitassa kuin ruoka ja uni.

Pienillä korjauksilla olen pitkälti samaa mieltä väitteen kanssa. Kerran jutellessani erään Etelä-Euroopasta tulleen tuttavani kanssa, hän kuvaili vitsikkäästi oman kotimaan työmentaliteettia toteamalla, että jos hänen kotimaassa olisi yhtä holhoava valtio sosiaaliturvineen, siellä kukaan ei tekisi töitä. No, voihan se olla tottakin, mutta täytyy muistaa, että jopa tällaisessa kuvitteellisessa tilanteessa jotakin ihmisten on kuitenkin tehtävä. Voi harrastaa esimerkiksi lenkkeilyä, joka hyödyttää sitten viime kädessä ainoastaan itseään. Mutta merkillepantavaa on se, että siinäkin tehdään mielekästä työtä, vaikka sen tulokset näkyisivät vain yhdelle ihmiselle. Samaa voi ilmaista toisesta näkökulmasta psykologin Eric Bernen sanoin – ihmisen pahin ongelma on hänen vapaa-aika. Se, mitä ongelma ratkaistaan, vaihtelee yksilöstä toiseen ja tietysti tilanteesta toiseen, mutta yleisiä suuntaviivoja on silti havaittavissa.

Tänä syksynä mediassa on ollut keskustelua turhasta työstä, esimerkiksi tässä ja tässä. On mietitty, miten monet turhaksi koetut työvelvollisuudet vievät suhteettomasti paljon aikaa. Eri järjestelmiin kirjautuminen, lomakkeiden täyttäminen, kokouksissa istuminen ja monet muut nousivat keskustelun aiheiksi. Kuitenkin on merkille pantavaa, että mielekäs työ ja mielekkääksi koettu työ eivät aina osu yksi yhteen. Onko seuraavissa esimerkeissä työ mielekästä, eli tarpeellista ja hyödyllistä objektiivisesti tarkastelukulmasta riippumatta; ja kuinka mielekkääksi työntekijä todennäköisesti kokee tekemäänsä työtä:

• toimistotyöntekijä, joka täyttää aikaraporttia kirjoittamalla jokaisen kuukauden päivän kohdalle virallisesti määritellyt 8 tuntia
• toimistotyöntekijä, joka tekee raportin tietämättä, että vastaavanlainen raportti on jo tehty
• liukuhihnatyöntekijä, joka tekee pientä avustavaa työtä, ja tehtaan tuotannon tuloksena on nälkää vähentävä uusi lannoitelajike
• ohjelmistosuunnittelija, joka kehittää laajaa järjestelmää, josta luovutaan heti sen valmistumisen jälkeen
• ohjelmistosuunnittelija, joka kehittää laajaa järjestelmää, ja jonka otetaan käyttöön, mutta palkka on saatu verovaroista, jotka on kerätty irtisanomalla viisi muuta ohjelmistosuunnittelijaa
• sotavangit, jotka rakentavat vapaaehtoisesti viholliselle sillan ja sitten, kun se on valmis räjäyttävät sen
• vartija, joka vartioi keskitysleiriä
• junan ohjaaja, joka tuo junalla ruokaa keskitysleirin vartijoille
• liukuhihnatyöntekijä, joka valmistelee junaosia, joista kootaan junia, joilla tuodaan ruokaa keskitysleirin vartijoille

Mutta miten tähän kaikkeen liittyy alussa esiintynyt sitaatti? Sanoisin niin, että kaikkein mielekkäimmät teot, voi tehdä niin sanotuilla pienillä teoilla, esimerkiksi näin:

Rikos ja rangaistus

Ihminen on sosiaalinen olento, se viihtyy muiden ihmisten kanssa, sekä se pärjää paremmin yhdessä muiden samankaltaisten olentojen kanssa. Ihmisiä on kuitenkin erilaisia. Heillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä hyvästä ja pahasta, tai paremmin ilmaistuna heillä on poikkeavia käsityksiä, kun heillä on erilainen tietomäärä. Sen lisäksi vaikka ihminen viihtyy toisten ihmisten seurassa, ihmisluontoon vahvaksi ohjelmoitu tarkoitus on eloonjääminen. Psykologisin termein voidaan puhua Maslow:n hierarkiasta, jonka mukaan ensin on tyydyttävä perustarpeet – kuten riittävän ruoansaannin, minkä jälkeen vasta ihminen alkaa etsiä tyydytystä ”korkeimmille” tarpeille kuten yhteenkuuluvuudelle. Kun eloonjäämiseen tarvittavia resursseja on rajallisesti, se voi johtaa ihmisten väliseen kilpailuun, jonka pahimpana seurauksena voi tulla keskinäisessä taistelussa kaikkien kilpailijoiden tuho. Sen takia kun elämme yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa, meillä on yhteiset käyttäytymistämme ohjaavat pelisäännöt – laki. Laki ei ole enempää (eikä vähempää) kuin ihmisten tuotos. Se heijastaa sitä, mitä pidämme oikeana ja vääränä, ja miten mielestämme pitää järjestää resurssien jako oikeudenmukaisesti. Laki on siis moraalitajuntamme heijastus. Mutta koska ihmisillä on harvoin täsmälleen samoja käsityksiä elämän järjestämisestä, ja ihmiset elävät yhteiskunnassa yhdessä, joudutaan turvautumaan kompromisseihin. Laki on näiden ajatusten pohjalta kumpuava asiakirja – sopimus, jonka ihanteellisessa tapauksessa täytyy tyydyttää kaikkia osapuolia.

Rikos on määritelmänsä mukaan lain rikkomista. Paradoksaalisesti ilman lakia ei olisi ollut rikoksia. Mutta kuten yllä totesin, laki on moraalitajun seurausta, tällöin rikollisuutta tulee olemaan lähes aina – harvahan allekirjoittaisi lain joka ikisen pykälän puhumattakaan siitä, että vielä harvempi pystyy elämään täysin omaa moraalikoodistoa noudattaen, vaikka kaikesta sydämestä haluaisi. On kuitenkin kiinnostavampi tilanne, jossa lain rikkominen ei ole moraalitonta. Moni on varmaan törmännyt tähän moraalin ja lain eroon, kun ylitti täysin tyhjää katua punaisella tuntematta samalla omantunnon tuskia. Pysyessä tiettyjen rajojen sisällä, tämä on jopa suotava ilmiö. Lainsäätäjä ei voi ennustaa kaikkia tilanteita, sen takia joudumme rikkomaan palavan talon ikkunaa pelastaakseen sen sisällä olevan lapsen. Mutta mitä ajatella, jos jonkun moraalitaju eroaa huomattavasti laista, mitä jos joku rupeaa vaikka Robin Hoodiksi? Ja miten sellaisia ihmisiä pitäisi rangaista?

Rikos ja rangaistus. Dostojevskin kuuluisan kirjan päähenkilö Rodion Raskolnikov on köyhä opiskelija, joka murhaa koronkiskojaeukon. Raskolnikovin aikeissa on koetella yleistä moraalitajua, hän haluaa yhden kuolemalla pelastaa monien elämää – ryöstetyillä rahoilla Raskolnikov aikoo auttaa Pietarin köyhiä ja tällä tavalla hyvittää murhan. Raskolnikov ei kuitenkaan pysty ylittämään omantunnon tuskia, ja myöntää tehneensä väärin. Hän ilmiantaa itsensä virkavallalle ja joutuu pakkotyöleirille Siperiaan. Kirjan tulkinnan mukaan hän on kuitenkin jo kokenut rangaistuksensa, se ei ole monien vuosien vankeus vaan sisäinen syyllisyydentunto. Kirjan tekijän Dostojevskin kuuluisa lainaus sanoo, ettei minkään maailman harmonia maksa yhden lapsen kyyneleitä, millä hän tarkoitti, että pienemmällä pahalla ei voi peittää isompaa. Dostojevski oli moraaliabsolutisti. Mutta moraaliongelmien lisäksi hän nostaa rangaistuksen ongelmaa – mikä olisi sopiva rangaistus rikollisille.

Rangaistuksen päämäärä on uusien rikosten ennalta ehkäiseminen. Kontrolli- ja kriminaalipolitiikan piirissä tärkeä kysymys on ollut, onko lakia rikkonut henkilö paha vai mielisairas (tai toisella tavalla ilmaistuna erilaista moraalitajua omaava). Erilaisia rangaistusteorioita on kehitetty sen mukaan, miten lainrikkojan luontoa ymmärrettiin. Kriminaalipolitiikassa puhutaan kolmesta koulukunnasta – klassisesta, hoitoideologiasta ja uusklassisesta. Klassinen kriminaalipolitiikan koulukunta keskittyy rikollisen sijasta itse rikokseen, se kuka rikosta on tehnyt ja missä olosuhteissa, ei ole väliä. Klassinen koulukunta rankaisee rikollista suhteessa tehtyyn rikokseen, ja sen funktioksi tulee pelottelu – ennen kuin rikollinen tekee pahaa, hän miettii kahdesti. Hoitoideologian taustalla on ajatus ihmisestä psykologisena ja biologisena olentona. Rikoksen sijasta keskitytään rikoksen tekijään. Tällöin rikoksen tekijää nähdään ”mielisairaana” – eli esimerkiksi väärää kasvatusta saaneena, ja halutaan ”korjata” häntä määräämällä mm. pakkohoito. Nykyään on vallalla uusklassinen koulukunta, jossa otetaan aineksia kahdesta edellisestä koulukunnasta. Toisaalta korostetaan klassisen koulukunnan mukaisesti yksilön vastuuta, mutta toisaalta ääritapauksissa sovelletaan hoitoideologiaa.

Kuitenkin kannattaa muistaa, että yllämainitut rangaistusteoriat koskevat vain lain rikkomista. Aiemmin totesin, että lain rikkominen ei ole välttämättä moraalitonta. Tähän täytyy lisätä, että moraaliton teko ei ole (ja useimmiten ei ole) välttämättä lain rikkomista. Lain ulkopuolelle jää paljon ”tyhjää” tilaa, joka ei ole kriminalisoitu mutta, jolla on paljonkin merkitystä ihmisten elämälle. Rikoksia ja rangaistuksia pohtiessa kannattaa pitää mielessä, että pidämme ensisijaisesti hyvänä ihmisenä sellaista, jolla on vahva moraalitaju, josta lain noudattaminen automaattisesti seuraa.

Markkinataloudellinen subjekti-objekti-suhde

Lueskelin filosofian tenttiin Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historiaa. Tuomas Akvinolaisen ja Leibnizin filosofioista pulpahti kysymys subjekti-objekti-ongelmasta. Subjekti-objekti-ongelmalla filosofisessa diskurssissa yleensä viitataan filosofiseen tieto-oppiin, eli mitä teoreettisesti on mahdollista tietää. Jos maailma koostuu riippumattomista objekteista, miten subjekti voi saada tietoa niistä.

Tuomas Akvinolaisen aikaan pohdittiin jako niin sanottuihin de dicto- ja de re-uskomuksiin. Ero näiden kahden välillä on siinä, puhutaanko yleensä tiettyjä ominaisuuksia omaavista yksilöistä (de dicto) vai yksilöistä itsestään (de re), joilla vaan sattuu olemaan näitä ominaisuuksia. Eli jos minä sanon lauseen ”minä haluan tutustua Suomen parhaaseen insinööriin”. Tällä lauseella on kaksi merkitystä. Ensimmäinen: minä haluan tutustua siihen henkilöön, joka on Suomen paras insinööri; jos parhaaksi insinööriksi tulee toinen henkilö, en välttämättä ylläpidä tuttavuutta edelliseen insinööriin, vaan haluan tutustua uuteen, jolla on nyt Suomen paras insinööri-titteli (de dicto). Toinen: minä haluan tutustua siihen henkilöön, joka vaan sattuu samalla olemaan Suomen paras insinööri (de re). Lisää hyviä esimerkkejä näistä löytyy Wikipediasta.

Tähän liittyen Saarinen pohtii omaa suhtautumista rakkaana pidettyyn ihmiseen: ”Rakastanko sinua, vai rakastanko henkilöä, jonka kanssa asun, jonka kanssa minulla on lapsi ja johon minut liittävät erilaiset arkikäytännön yhteishankkeet? Olenko kiihottunut sinusta, vai kenestä tahansa kauniista, eroottisesta ja upeavartaloisesta ihmisestä?”

Leibniz taas pohti tietoteoriaa omassa pääteoksessa Monadologia. Hän halusi, että loogisista lauseista puhuttaessa (esimerkiksi muotoa S on P), lauseen totuusarvo olisi johdettavissa lauseesta itsestään. Tämä sen takia että Leibniz halusi, että subjektin ominaisuuksille pitää löytyä peruste (tässä tapauksessa peruste merkityksessä paikka, josta asia johdetaan) subjektista itsestään. Käytännössä tällainen vaatimus subjektien luonnolle johti tilanteeseen, jossa ei voida enää (ainakaan niin kuin on totuttu) puhua yksilöistä kuten Pekka, Leibniz tai Esa Saarinen vaan yksilöistä ominaisuuksien kimppuina. Pekka on Pekka sikäli kun se koostuu niistä ominaisuuksista, jotka Pekalle kuuluu, eli ne voivat olla Helsingissä asuva, lenkkeilyä harrastava, kolme sisarusta omaava, 176 senttiä pitkä ja niin edelleen. On merkille pantavaa, että tähän listaan kuuluu kaikki ne menneisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat kuten ”eilen Pekka odotti bussia kolme minuuttia”. Jos kootaan kaikki Pekkaan liittyvät ominaisuudet, saadaan kuvaus Pekasta eli Pekka itse.

Tällaiset ajatusrakennelmat saattavat vaikuttaa oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Niihin ei kannata jäädä juuttumaan, koska monesti ne ovat sivutuotteita tärkeämmästä periaatteesta, jota filosofit haluavat rakentaa. Esimerkiksi kuten yllä mainitsin, pohtiessaan logiikkaa Leibniz halusi kehittää sellaisen logiikan mallin, jossa subjektin ominaisuudet olisi johdettavissa subjektista itsestään. Tästä seurauksena muodostui maailma, jossa subjektiin sisältyy sen koko menneisyys ja tulevaisuus, eli maailma on deterministinen. Saarinen kirjoittaa tällaisen ajattelumallin seurauksista: ”Olettakaamme, että huomenna päätän mennä tapaamaan vanhempiani Hyvinkäälle. Kuvittelen, että tämä on täysin spontaani päätös, josta vastaan minä yksin. Tapahtuma vailla syitä – päätökseni – on kuitenkin Leibnizin näkökulmasta mahdoton ajatus. On olemassa peruste sille, että huomenna päätän mennä Hyvinkäälle. Tuo peruste on viime kädessä Jumalan alkuperäisessä valinnassa, jolla hän loi juuri tämän maailman.”

Mutta näistä esimerkeistä innostuin pohtimaan subjeti-objekti-problematiikkaa toisesta näkökulmasta, kutsutaan sitä vaikka markkinataloudelliseksi. En vielä tässä vaiheessa lataa sanaan markkinataloudellinen mitään arviointeja. Sanavalinnalla viittaan Marxilais-Durkheimilaiseen konstruktivismiin, eli ajatukseen siitä että yhteiskunnan rakenne ja/tai kielenkäyttö määrää sitä, minkälaiset ihmiset osittain ovat. Markkinataloudella tässä suppeassa merkityksessä tarkoitan vaihdantataloutta, jossa ihmiset tuottavat palveluja ja vaihtavat niitä keskenään avoimilla markkinoilla. 

Filosofiassa usein on tärkeämpää kysyä oikea kysymys. Eli jos kysymys olisi, kuinka paljon ihmiset ovat kiinnostuneita ”asioista itsestään” verrattuna ”ominaisuuksia omaavista asioista”? Ja jatkokysymyksenä, onko asioissa jotakin sellaista, mitä ei voida palauttaa niiden ominaisuuksiin? Ja jatkojatkokysymyksenä, jos asioilla on jonkinlainen ”sisin”, joka on jokaiselle asialle ominainen, miten siitä voidaan puhua, ellei se ole kuvattavissa?

Tarkastellaan aluksi, minkälainen käyttö arkipuheessa on sanoilla subjektiivinen ja objektiivinen. Objektiivisella usein tarkoitetaan yksittäisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista ja ennakkoasenteesta riippumatonta. Hyvä synonyymi objektiiviselle voisi olla neutraali tai puolueeton. Kun puhutaan tiedosta, ihannetilanteessa tieto on objektiivista. Subjektiivisella on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa hiukan negatiivinen konnotaatio. ”Tämä on minun subjektiivinen mielipide”, tällä usein tarkoitetaan, joko että ”en ole perehtynyt asiaan” tai ”kyseessä on mielipidekysymys ja olen tätä ja tätä mieltä”. Mutta toisaalta kun kyse on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, objektiivisella alkaa tulla joissakin tilanteissa negatiivisia vivahteita. ”Hän suhtautuu minuun kuin objektiin” tarkoittaa ”hän ei ole kiinnostunut minusta itsestään, vaan niistä ominaisuuksista, jotka minulla on”.

Miettimättä kysymystä tätä enempää, aloin miettiä niitä tilanteita, joissa ihmisiin suhtaudutaan objektiivisesti. Tässä tapauksessa sanalla objektiivinen tarkoitan ”tiettyjä ominaisuuksia omaavaa”. Tämä on pikainen antropologinen katsaus, ja siihen ei välttämättä liity minkäänlaista kehuvaa tai kritisoivaa asennetta. Tarkoitus on antropologisen fenomenologian metodin mukaisesti vain havainnoida ympäröivää maailmaa ja kirjata siinä esiintyviä ilmiöitä. Tässä omassa katsauksessa erotan joukosta sellaiset ilmiöt, jotka omasta mielestäni sopivat edellä mainittuun määrittelyyn eli ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä objektiivisesti. Listan asiat ovat ns. ”jäykkyysjärjestyksessä”, eli sellaiset tapaukset ovat ensin, missä on vähiten ”liikkumisvaraa” ominaisuuksien suhteen.

• Pääsyvaatimukset. Hakiessaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun oppilaitokset listaavat pääsyvaatimuksia – pitää olla tietty keskiarvo tietyistä aineista, sekä pitää saada tietty määrä pisteitä pääsykokeesta. Oppilaitokset puolestaan houkuttelevat opiskelijoita esimerkiksi yliopistosijoituksilla kansainvälisissä vertailuissa, työllisyysmahdollisuuksilla, opiskelijatoiminnalla.
  
  
• Tenttivaatimukset. Päästäkseen tentistä läpi pitää muistaa ulkoa tiettyjä ennalta määriteltyjä asioita varsinaisessa tenttitilaisuudessa. Pitää esimerkiksi muistaa sanoja toisella kielellä, tapahtumia, vuosilukuja, tutkijoiden nimiä, kuvaukset tutkijoiden teorioista. Matemaattisissa aineissa ulkoa muistelu eri riitä, vaan pitää osata soveltaa. Muistamisen ja osaamisen palkkioksi tentistä saadaan hyvä arvosana.
  
  
• Asuntohaku. Asukkaalta toivotaan tiettyjä käyttäytymisnormeja, kuten ei tupakoi eikä pidä lemmikkejä, sekä toivotaan tiettyjä tulevaisuussuunnitelmia, kuten asuu kämpässä vähintään vuoden. Vuokra-antajat houkuttelevat vuokralaisia matalilla hinnoilla ja asunnon hyvällä sijainnilla.
  
  
• Työnhaku. Työilmoituksissa usein on lista niistä osaamisista, joita hakijalta toivotaan. Osaamisten lista yleensä koskee vain kyseisellä alalla tarvittavia kykyjä, mutta toki joskus mainitaan ”pehmeitä arvoja”, kuten että hakijan oletetaan olevan aloitekykyinen, sosiaalinen, avoin muutokselle, jne.. Työpaikka puolestaan houkuttelee mahdollisia hakijoita omilla ominaisuuksilla, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla toimiva, globaali yritys, joka pyrkii tarjoamaan teollisuudelle johtavia käyttöliittymäelämyksiä.
  
  
• Treffi-ilmoitukset. Niissä usein mainitaan lista ulkonäkökriteereitä, luonneominaisuuksia sekä tulevaisuus/arvomaailma-toivomuksia, esimerkiksi et halua lapsia, tai olet valmis muuttamaan ulkomaille. Itsestään mainitaan sellaiset asiat, joita ajatellaan olevan houkuttelevia ihannekandidaatin silmissä.
  
  
• Monet kohteliaisuussäännöt. Kuten asiointi kaupassa, bussissa, jne.. Esimerkiksi asiointi kaupassa noudattaa aika säännönmukaista kaavaa – kun kassatyöntekijä tervehtii, siihen vastataan tervehdyksellä; kun hän sanoo hinnan, annetaan raha tai kortti, mihin hän yleensä sanoo kiitos; saatuaan kuitin asiakas yleensä sanoo kiitos.
  
  
• Oman ajankäytön suunnitteleminen. Oma vapaa-aika yleensä suunnitellaan käyttäen erilaisia kategorioita – treenit, elokuvakatselu, kavereiden kanssa hengailu, jne.. Jos tarkastelee omaa tai toisen kalenteria huomaa, että aika on jäsennetty tällaisiksi luokiksi. Tässä tapauksessa ”tavaroita”, jotka vaihdetaan, ovat oma aika, voimat ja raha yhdeltä osapuolelta sekä kokemukset toiselta.