”All I see
now is blonde brunette redhead” – Cypher (elokuvasta Matrix)
Jos minun pitää valita yksi asia, jonka opin opiskeltuani
teknillisessä yliopistossa, se on perustelemisen taito. Erään tietoliikennetekniikan
luennoitsijan lempihokema oli – ”koulussa opetetaan oikeita vastauksia,
yliopistossa opetetaan, että oikeita vastauksia ei ole”. Tällä fraasilla hän
tarkoitti, että kaikilla teknologioilla on omat hyvät ja huonot puolensa, ja on
osattava perustella, miksi jokin vempain on ehkä vähän parempi kuin toinen.
Perustelut tai akateemisella jargonilla lähteet, niistä on olemassa useita
vitsejä sarjasta miten-voittaa-mikä-tahansa-väittely kysymällä
vastaväittelijältä lähteet ja tarvittaessa kyseenalaistamalla niiden
luotettavuutta.
Filosofisesti yleistäen voi sanoa, että asioiden
totuudenmukaisuus, ja ylipäänsä tieto asioista sinänsä nojaa perusteluihin, ne
taas nojaavat omiin perusteluihin ja niin edelleen, kunnes törmätään sellaisiin
perusteluihin, jotka on otettava sellaisinaan. Esimerkiksi sanan kissa voi
selittää puhumalla nelijalkaisesta eläimestä, jolloin on puolestaan
selitettävä, mikä on neljä, jalka ja eläin. Jos yritetään selittää näitä
sanoja, saadaan uusia selitettäviä termejä. Tämä jatkuu niin kauan, kunnes
törmätään sellaisiin sanoihin, joista on muiden ihmisten kanssa vahvasti ja
selkeästi jaettu mielikuva; asioita, jotka uskotaan olevan totta. Tieto-opin mukaan
sanottaisiin, että kaikki tieto on pohjimmiltaan uskoa.
Yleistieto, perustotuus, yleisesti hyväksytty
mielipide, asioita, joista on vahva tunne niiden oikeellisuudesta.
Kyseenalaistaa sellaisia, koetella niitä ja yrittää kumota ne; täysin eri asia
kuin olankohautuksella ohittaa ne. Tämä on uusi taito – kysymysten esittämisen
taito, jonka opin ensin tutkijatyössäni ja myöhemmin opinnoissa teologisella.
On jotenkin ironista, että juuri tulevia pappeja ja uskonnonopettajia
kehotetaan opinnoissa ylittämään ”pyhän”. Itse asiassa sanan ”pyhä”
uskontotieteilijän Veikko Anttosen esittämän teorian mukaan tarkoitti rajaa,
joka muinaisissa yhteisöissä erotti turvallisen kotipiirin vaarallisesta ja
tuntemattomasta erämaasta.
”Tiedettä ei enää ole, on vain tekniikkoja ja
teknologioita” – näin kuuluu eräs lukemani liioitteleva toteamus. On kuitenkin
pitkälti totta, että tiedemiehet hyppivät tarkasti määriteltyjen rajojen yli.
Kun tutkija lakkasi olemasta diletantti, hänen työstä tuli tavallinen ammatti,
jossa joku tilaa viulut ja määrittelee hiekkalaatikon rajoja. Saa esittää vain
tietyntyyppisiä kysymyksiä. Tekniikan puolella tämä tarkoittaa käytännössä
sitä, että tutkimus on päämäärähakuista, hyvä tutkimuskohde saa rahoitusta, jos
sen tuloksena jotakin toimii nopeammin, tehokkaammin, halvemmin.
Mielenkiintoinen yhtymäkohta on Ray Bradburyn
dystopisessa sci-fi-romaanissa Farenheit 451, jossa Clarisse sanoo Montagille,
että nykyään kysytään miten-kysymyksiä unohtaen kokonaan miksi-kysymyksiä.
Samanaiheinen keskustelu löytyy de Saint-Exupéryn kirjasta Pikkuprinssi, jossa
pikkuprinssi kiivastuu kirjailijalle siitä, että tämä ignoroi vähäpätöisinä
prinssin kysymyksiä ruususta ja lampaasta, koska on muka ”keskittynyt tekemään
tärkeitä asioita”. Prinssi jatkaa – ”lampaat jo ikuisuuksia syövät ruusuja eikä
kukaan selitä tätä”.
Perustelemisen ja perustelemista vaativien kysymysten
lisäksi on joskus hyödyllistä kääntää katse kysymyksiin, jotka eivät vaadi
perustelemista. Miksi? Koska tällaiset näennäisesti lapselliset
miksi-kuu-ei-ole-juustoa-kysymykset voivat johtaa ulos perustelujen vankilasta
– kysymyksistä, jotka joko ovat jo kysytty tai ovat luonteeltaan sellaisia,
että mahtuvat vain tarkasti määriteltyyn kategoriaan. En manifestoi mitään tiedollista
anarkismia, joka asettaisi kaikki kysymykset samalle viivalle. Renessanssin
mukana syntynyt ja nykyisen tieteellisen metodin muovannut naturalistinen tiede
on leikki, jossa on omat pelisäännöt. Leikki ilman sääntöjä ei toimisi, mutta
säännöt ovat siinä mielessä kankeita, että pakottavat kaikki omaan muottiin.
Niiden lisäksi yhtä tärkeänä leikissä on vapautta salliva asenne.
Luin psykologilta Vladimir Levilta vinkkejä siihen,
miten voi elävöittää harmaata arkea, jos se alkaa tuntua tylsältä ja
tasapaksulta. Hän kannustaa erilaisiin ajatusleikkeihin, jotka ovat sekä
mukaansatempaavia että yksinkertaisia. Eräs sellainen on ”katoavien muistojen”-leikki,
jossa yritetään pitää mielessä helposti unohtuvia asioita, kuten unet, äänten
intonaatiot, värien sävyt. Toinen on assosiaatioleikki, jossa arkiset asiat
yritetään liittää johonkin tunnettuun – ketä näyttelijää vastaantulija
muistuttaa, mitä toinen tekisi, jos nyt oltaisiin siinä ja siinä elokuvan
kohtauksessa.
Itse sattumalta kehitin itselleni vastaavanlaisen ”turisti”-leikin.
Oltuani Genevessä vaelsin pitkin katuja, jolloin yhtäkkiä kadunkyltti kiinnitti
huomiotani. Päästyäni hetkellisestä ei-ole-todellista-reaktiosta, kävelin
pitkin katua, ja havaitsin asioiden olevan täsmälleen kuvausten mukaisiksi.
Kysessä oli nimittäin Rue de Berne – Bernin katu, Paulo Coelhon romaaniin
Yksitoista minuuttia sijoittuvasta kadusta. Vaikka esipuheessa sanottiinkin
romaanin perustuvan tositapahtumiin, oli iloinen yllätys törmätä siihen.
Todellinen ja kuvitteellinen maailma yhdistyivät.
Tästä tapauksesta lähtien aloin kiinnittää huomiota
paikkoihin ja paikoissa sijaitseviin ulottuvuuksiin: Paikat, josta voi helposti
kävellä ohi ja nähdä yllätys, mutta ei kävellä. Paikat, jotka säilövät
historiallisen leiman, josta ei välttämättä tiedetä. Paikat, joihin on
sisällytetty jokin viesti, jota ei huomata. Paikat, joista voi oppia jotakin
uutta, mutta ei opita, koska ei ole tapana. Paikat, joista voi kehittää itselleen
iloinen merkitys, mutta ei pysähdytä miettimään sitä.
---
Ensimmäinen yllättävä löytö ilmestyi paikasta, josta
olen kulkenut satoja kertoja ohi mitään siitä aavistamatta. Tavallisen
helsinkiläisen katujulkisivun takana paljastui hieno näky – arkkitehtien
takapihalle ”sysätty” kaupungin yksi vanhemmista rakennuksista ns. laivurin
talo.
Tiesin jo ennen, että takapihoissa katsojalle avautuu
aivan toisenlainen Helsinki. Huomaamattomat, usein uhkaavilla
yksityisalue-kylteillä varustetut takapihoille johtavat tunnelit. Niiden
toisessa päässä pilkottaa toisenlaisuuden ja verrattuna katujen vilkkauteen
aution paikan tuomaa salaperäisyyttä. Siinä on historian kaupunki –kerroskakun
tavoin paljastuu rakennustyylien aikakaudet. Siinä on personalinen kaupunki –
yhdenmukaisiksi ja tylsähkön sileiksi viilatut julkisivut väistyvät, kun tilalle
tulevat eri talojen saumat ja asukkaiden oman maun mukaan koristeltuja
ikkunoita.
Helsingin pihat ovat omalaatuinen arkkitehtoninen
ulkoilumuseo, mutta kyseinen löytö sai miettimään muita paikkoja, jotka ovat
tavalla tai toisella katseen ”ulottumattomissa”. Eräs sellainen on kaikille
ohikulkijoille näkyvillä oleva Kolmen sepän patsas. Tarkkaavainen katse huomaa
useita reikiä alasimessa. Niitä on tullut sirpaleista jatkosodan pommituksissa
1944. Jotenkin on tosi jännä ajatus, että yhdellä vilkkaimmista kaduista, jossa
kävellessä katselee kauppojen näyteikkunoita ja terasseilla rentoutuvia
ihmisiä; siinä täsmälleen samassa paikassa on kenties huolestuneena vilkaistu
taivaalle.
Toinen tietämäni piilotettu viesti on Lönnrotin
patsaan jalustassa. Siinä on ylösalaisin pirun reliefi.
Mitä kummallista voi olla Kampin hiljaisuuden
kappelissa? Mielestäni suunnittelijoiden ajatus rauhan ja hiljaisuuden saarekkeesta
kiireen ja melun keskellä on varsin onnistunut. Kun sulkee perässään kappelin
oven, hetkessä teleporttaa itsensä täysin erilaiseen äänimaisemaan. Ikkunoiden
puute sekä sisäseinien kaareva ja homogeeninen pinta tuo mieleen kalevalaisen
maailman synnyttäneen munan. Toki hiljaisia ja rauhallisia paikkoja löytyy
syrjäisistä seuduista, mutta se, että samanhenkinen paikka löytyy keskellä
vilkasta Kamppia, on varsin uusi.
Aiemmin moitituissa julkisivuissakin on riittävästi
arvoituksia ja löytöjä. Monet varmasti erottavat ja tunnistavat Senaattitorin
ympäristössä Engelin suunnittelemia yliopistorakennusten edustamaa uusklassista
tyyliä. Suuri joukko rakennuksia valmistui samaan aikaan, ja on tapahtumansa
leima – Suomi siirtyi Ruotsista Venäjälle, pääkaupunki siirtyi lähemmäksi
Pietaria ja pieneen Helsinkiin oli rakennettava kokonainen keskusta tyhjältä
pöydältä. Katukuvassa on myös pienempiä aikansa merkkejä – nopeasti
itsenäistymisen jälkeen Suomessa astui voimaan uskonnonvapauslaki, joka salli
muiden kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskontojen harjoittamista, niinpä
pienemmät uskontoyhteisöt alkoivat rakentaa kotikirkkoja omille kokoontumisille
ja jumalanpalveluksille. Tällaiset talot sulautuvat muihin asuintaloihin mutta
ovat tunnistettavissa jonkun kerroksen kaksikerroksisena salina, jonne koko
seurakunta mahtuisi. Tällainen on esimerkiksi vapaan seurakunnan talo
Johanneksenkirkon lähellä.
Joskus merkitys puuttuu, kunnes joku sen keksii.
Tapiolan keskustassa on Tapio Junnon suunnittelema patsas Häikäisty. Pidin sitä
varsin huomaamattomana, kunnes kuulin yhden tuttuni kiinnostavan tulkinnan
siitä. Patsas kuvaisi ihmistä, jonka sileä pinta heijastaisi Jumalan lähettämää
valoa muille ihmisille. Nyt patsas ei ole enää sama minulle, koska muistelen
tuttavaani ja hänen osuvaa tulkintaa, kun näen sitä.
---
Kun mietin kirjoituksen teemaa – tapaa kiinnittää huomiota
”tavattomiin” asioihin tavallisessa, ensimmäisenä tulee mieleen
piilotettu. Mutta se on sikäli ongelmallinen, että silloin täytyy olla
määrätietoinen tekijä piilottamassa, mikä ei läheskään aina pidä paikkaansa.
Sama koskee salattua eli asiaa, josta on sovittu olla puhumatta. Kaikki edellä
mainitut mielenkiintoiset ja uusia näkökulmia sisältävät paikat ovat kaikkien
nähtävillä, en kutsuisi niitä huomaamattomiksikaan, koska huomaamaton on
merkityksessä lähellä sanoja ei-kiinnostava, tavallinen, harmaa. Jäljelle jää
näkymätön. Asia, joka syystä tai toisesta ei ”näy” katsojalle. Näkymättömäksi
ihmiselle jäävät esimerkiksi nämä: tavallista matalataajuisempi valo, Maan
magneettikenttä, vitamiinipitoisuus eri ruokatarvikkeissa. Ihmiskehon fyysisen
rajoittuneisuuden vuoksi näitä ei pysty havaitsemaan kuin erilaisten
mittalaitteiden avulla. On tieteen ansiota, että nämä asiat tulivat näkyviksi.
Mutta on hassua, miten monet paljaalla silmällä havaittavat ja ei-yhtään-vähemmän
kiinnostavat asiat ovat ”näkymättömiä”. Tarvitaanko tähän apuun toisenlaisia
mittalaitteita?
