Ihminen on sosiaalinen olento, se viihtyy muiden ihmisten kanssa, sekä se
pärjää paremmin yhdessä muiden samankaltaisten olentojen kanssa. Ihmisiä on
kuitenkin erilaisia. Heillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä hyvästä ja
pahasta, tai paremmin ilmaistuna heillä on poikkeavia käsityksiä, kun heillä on
erilainen tietomäärä. Sen lisäksi vaikka ihminen viihtyy toisten ihmisten
seurassa, ihmisluontoon vahvaksi ohjelmoitu tarkoitus on eloonjääminen.
Psykologisin termein voidaan puhua Maslow:n hierarkiasta, jonka mukaan ensin on
tyydyttävä perustarpeet – kuten riittävän ruoansaannin, minkä jälkeen vasta
ihminen alkaa etsiä tyydytystä ”korkeimmille” tarpeille kuten
yhteenkuuluvuudelle. Kun eloonjäämiseen tarvittavia resursseja on rajallisesti,
se voi johtaa ihmisten väliseen kilpailuun, jonka pahimpana seurauksena voi
tulla keskinäisessä taistelussa kaikkien kilpailijoiden tuho. Sen takia kun
elämme yhteiskunnassa muiden ihmisten kanssa, meillä on yhteiset
käyttäytymistämme ohjaavat pelisäännöt – laki. Laki ei ole enempää (eikä
vähempää) kuin ihmisten tuotos. Se heijastaa sitä, mitä pidämme oikeana ja
vääränä, ja miten mielestämme pitää järjestää resurssien jako
oikeudenmukaisesti. Laki on siis moraalitajuntamme heijastus. Mutta koska
ihmisillä on harvoin täsmälleen samoja käsityksiä elämän järjestämisestä, ja
ihmiset elävät yhteiskunnassa yhdessä, joudutaan turvautumaan kompromisseihin.
Laki on näiden ajatusten pohjalta kumpuava asiakirja – sopimus, jonka
ihanteellisessa tapauksessa täytyy tyydyttää kaikkia osapuolia.
Rikos on määritelmänsä mukaan lain rikkomista. Paradoksaalisesti ilman lakia
ei olisi ollut rikoksia. Mutta kuten yllä totesin, laki on moraalitajun seurausta,
tällöin rikollisuutta tulee olemaan lähes aina – harvahan allekirjoittaisi lain
joka ikisen pykälän puhumattakaan siitä, että vielä harvempi pystyy elämään
täysin omaa moraalikoodistoa noudattaen, vaikka kaikesta sydämestä haluaisi. On
kuitenkin kiinnostavampi tilanne, jossa lain rikkominen ei ole moraalitonta.
Moni on varmaan törmännyt tähän moraalin ja lain eroon, kun ylitti täysin
tyhjää katua punaisella tuntematta samalla omantunnon tuskia. Pysyessä tiettyjen
rajojen sisällä, tämä on jopa suotava ilmiö. Lainsäätäjä ei voi ennustaa
kaikkia tilanteita, sen takia joudumme rikkomaan palavan talon ikkunaa
pelastaakseen sen sisällä olevan lapsen. Mutta mitä ajatella, jos jonkun
moraalitaju eroaa huomattavasti laista, mitä jos joku rupeaa vaikka Robin
Hoodiksi? Ja miten sellaisia ihmisiä pitäisi rangaista?
Rikos ja rangaistus. Dostojevskin kuuluisan kirjan päähenkilö Rodion
Raskolnikov on köyhä opiskelija, joka murhaa koronkiskojaeukon. Raskolnikovin
aikeissa on koetella yleistä moraalitajua, hän haluaa yhden kuolemalla pelastaa
monien elämää – ryöstetyillä rahoilla Raskolnikov aikoo auttaa Pietarin köyhiä
ja tällä tavalla hyvittää murhan. Raskolnikov ei kuitenkaan pysty ylittämään
omantunnon tuskia, ja myöntää tehneensä väärin. Hän ilmiantaa itsensä
virkavallalle ja joutuu pakkotyöleirille Siperiaan. Kirjan tulkinnan mukaan hän
on kuitenkin jo kokenut rangaistuksensa, se ei ole monien vuosien vankeus vaan
sisäinen syyllisyydentunto. Kirjan tekijän Dostojevskin kuuluisa lainaus sanoo,
ettei minkään maailman harmonia maksa yhden lapsen kyyneleitä, millä hän
tarkoitti, että pienemmällä pahalla ei voi peittää isompaa. Dostojevski oli
moraaliabsolutisti. Mutta moraaliongelmien lisäksi hän nostaa rangaistuksen
ongelmaa – mikä olisi sopiva rangaistus rikollisille.
Rangaistuksen päämäärä on uusien rikosten ennalta ehkäiseminen. Kontrolli-
ja kriminaalipolitiikan piirissä tärkeä kysymys on ollut, onko lakia rikkonut
henkilö paha vai mielisairas (tai toisella tavalla ilmaistuna erilaista
moraalitajua omaava). Erilaisia rangaistusteorioita on kehitetty sen mukaan,
miten lainrikkojan luontoa ymmärrettiin. Kriminaalipolitiikassa puhutaan
kolmesta koulukunnasta – klassisesta, hoitoideologiasta ja uusklassisesta. Klassinen
kriminaalipolitiikan koulukunta keskittyy rikollisen sijasta itse rikokseen, se
kuka rikosta on tehnyt ja missä olosuhteissa, ei ole väliä. Klassinen
koulukunta rankaisee rikollista suhteessa tehtyyn rikokseen, ja sen funktioksi
tulee pelottelu – ennen kuin rikollinen tekee pahaa, hän miettii kahdesti. Hoitoideologian
taustalla on ajatus ihmisestä psykologisena ja biologisena olentona. Rikoksen
sijasta keskitytään rikoksen tekijään. Tällöin rikoksen tekijää nähdään
”mielisairaana” – eli esimerkiksi väärää kasvatusta saaneena, ja halutaan
”korjata” häntä määräämällä mm. pakkohoito. Nykyään on vallalla uusklassinen
koulukunta, jossa otetaan aineksia kahdesta edellisestä koulukunnasta.
Toisaalta korostetaan klassisen koulukunnan mukaisesti yksilön vastuuta, mutta
toisaalta ääritapauksissa sovelletaan hoitoideologiaa.
Kuitenkin kannattaa muistaa, että yllämainitut rangaistusteoriat koskevat
vain lain rikkomista. Aiemmin totesin, että lain rikkominen ei ole välttämättä
moraalitonta. Tähän täytyy lisätä, että moraaliton teko ei ole (ja useimmiten
ei ole) välttämättä lain rikkomista. Lain ulkopuolelle jää paljon ”tyhjää”
tilaa, joka ei ole kriminalisoitu mutta, jolla on paljonkin merkitystä ihmisten
elämälle. Rikoksia ja rangaistuksia pohtiessa kannattaa pitää mielessä, että
pidämme ensisijaisesti hyvänä ihmisenä sellaista, jolla on vahva moraalitaju,
josta lain noudattaminen automaattisesti seuraa.
