Lueskelin filosofian tenttiin Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historiaa. Tuomas Akvinolaisen ja Leibnizin filosofioista pulpahti
kysymys subjekti-objekti-ongelmasta. Subjekti-objekti-ongelmalla filosofisessa
diskurssissa yleensä viitataan filosofiseen tieto-oppiin, eli mitä
teoreettisesti on mahdollista tietää. Jos maailma koostuu riippumattomista
objekteista, miten subjekti voi saada tietoa niistä.
Tuomas Akvinolaisen aikaan pohdittiin jako niin sanottuihin
de dicto- ja de re-uskomuksiin. Ero näiden kahden välillä on siinä, puhutaanko
yleensä tiettyjä ominaisuuksia omaavista yksilöistä (de dicto) vai yksilöistä
itsestään (de re), joilla vaan sattuu olemaan näitä ominaisuuksia. Eli jos minä
sanon lauseen ”minä haluan tutustua Suomen parhaaseen insinööriin”. Tällä
lauseella on kaksi merkitystä. Ensimmäinen: minä haluan tutustua siihen
henkilöön, joka on Suomen paras insinööri; jos parhaaksi insinööriksi tulee
toinen henkilö, en välttämättä ylläpidä tuttavuutta edelliseen insinööriin,
vaan haluan tutustua uuteen, jolla on nyt Suomen paras insinööri-titteli (de
dicto). Toinen: minä haluan tutustua siihen henkilöön, joka vaan sattuu samalla
olemaan Suomen paras insinööri (de re). Lisää hyviä esimerkkejä näistä löytyy
Wikipediasta.
Tähän liittyen Saarinen pohtii omaa suhtautumista rakkaana pidettyyn ihmiseen: ”Rakastanko sinua, vai
rakastanko henkilöä, jonka kanssa asun, jonka kanssa minulla on lapsi ja johon
minut liittävät erilaiset arkikäytännön yhteishankkeet? Olenko kiihottunut
sinusta, vai kenestä tahansa kauniista, eroottisesta ja upeavartaloisesta
ihmisestä?”
Leibniz taas pohti tietoteoriaa omassa pääteoksessa
Monadologia. Hän halusi, että loogisista lauseista puhuttaessa (esimerkiksi
muotoa S on P), lauseen totuusarvo olisi johdettavissa lauseesta itsestään.
Tämä sen takia että Leibniz halusi, että subjektin ominaisuuksille pitää löytyä
peruste (tässä tapauksessa peruste merkityksessä paikka, josta asia johdetaan)
subjektista itsestään. Käytännössä tällainen vaatimus subjektien luonnolle
johti tilanteeseen, jossa ei voida enää (ainakaan niin kuin on totuttu) puhua
yksilöistä kuten Pekka, Leibniz tai Esa Saarinen vaan yksilöistä ominaisuuksien
kimppuina. Pekka on Pekka sikäli kun se koostuu niistä ominaisuuksista, jotka
Pekalle kuuluu, eli ne voivat olla Helsingissä asuva, lenkkeilyä harrastava, kolme
sisarusta omaava, 176 senttiä pitkä ja niin edelleen. On merkille pantavaa,
että tähän listaan kuuluu kaikki ne menneisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat
kuten ”eilen Pekka odotti bussia kolme minuuttia”. Jos kootaan kaikki Pekkaan
liittyvät ominaisuudet, saadaan kuvaus Pekasta eli Pekka itse.
Tällaiset ajatusrakennelmat saattavat vaikuttaa oudoilta ja
vaikeasti ymmärrettäviltä. Niihin ei kannata jäädä juuttumaan, koska monesti ne
ovat sivutuotteita tärkeämmästä periaatteesta, jota filosofit haluavat rakentaa.
Esimerkiksi kuten yllä mainitsin, pohtiessaan logiikkaa Leibniz halusi kehittää
sellaisen logiikan mallin, jossa subjektin ominaisuudet olisi johdettavissa
subjektista itsestään. Tästä seurauksena muodostui maailma, jossa subjektiin sisältyy sen
koko menneisyys ja tulevaisuus, eli maailma on deterministinen. Saarinen
kirjoittaa tällaisen ajattelumallin seurauksista: ”Olettakaamme, että huomenna
päätän mennä tapaamaan vanhempiani Hyvinkäälle. Kuvittelen, että tämä on täysin
spontaani päätös, josta vastaan minä yksin. Tapahtuma vailla syitä – päätökseni
– on kuitenkin Leibnizin näkökulmasta mahdoton ajatus. On olemassa peruste
sille, että huomenna päätän mennä Hyvinkäälle. Tuo peruste on viime kädessä
Jumalan alkuperäisessä valinnassa, jolla hän loi juuri tämän maailman.”
Mutta näistä esimerkeistä innostuin pohtimaan
subjeti-objekti-problematiikkaa toisesta näkökulmasta, kutsutaan sitä vaikka
markkinataloudelliseksi. En vielä tässä vaiheessa lataa sanaan
markkinataloudellinen mitään arviointeja. Sanavalinnalla viittaan
Marxilais-Durkheimilaiseen konstruktivismiin, eli ajatukseen siitä että
yhteiskunnan rakenne ja/tai kielenkäyttö määrää sitä, minkälaiset ihmiset
osittain ovat. Markkinataloudella tässä suppeassa merkityksessä tarkoitan
vaihdantataloutta, jossa ihmiset tuottavat palveluja ja vaihtavat niitä
keskenään avoimilla markkinoilla.
Filosofiassa usein on tärkeämpää kysyä oikea
kysymys. Eli jos kysymys olisi, kuinka paljon ihmiset ovat kiinnostuneita ”asioista
itsestään” verrattuna ”ominaisuuksia omaavista asioista”? Ja jatkokysymyksenä,
onko asioissa jotakin sellaista, mitä ei voida palauttaa niiden ominaisuuksiin?
Ja jatkojatkokysymyksenä, jos asioilla on jonkinlainen ”sisin”, joka on jokaiselle asialle ominainen, miten siitä voidaan puhua, ellei se ole
kuvattavissa?
Tarkastellaan aluksi, minkälainen käyttö arkipuheessa on
sanoilla subjektiivinen ja objektiivinen. Objektiivisella usein tarkoitetaan
yksittäisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista ja ennakkoasenteesta
riippumatonta. Hyvä synonyymi objektiiviselle voisi olla neutraali tai
puolueeton. Kun puhutaan tiedosta, ihannetilanteessa tieto on objektiivista. Subjektiivisella
on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa hiukan negatiivinen konnotaatio. ”Tämä on
minun subjektiivinen mielipide”, tällä usein tarkoitetaan, joko että ”en ole
perehtynyt asiaan” tai ”kyseessä on mielipidekysymys ja olen tätä ja tätä
mieltä”. Mutta toisaalta kun kyse on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta,
objektiivisella alkaa tulla joissakin tilanteissa negatiivisia vivahteita. ”Hän
suhtautuu minuun kuin objektiin” tarkoittaa ”hän ei ole kiinnostunut minusta
itsestään, vaan niistä ominaisuuksista, jotka minulla on”.
Miettimättä kysymystä tätä enempää, aloin miettiä niitä
tilanteita, joissa ihmisiin suhtaudutaan objektiivisesti. Tässä tapauksessa
sanalla objektiivinen tarkoitan ”tiettyjä ominaisuuksia omaavaa”. Tämä on
pikainen antropologinen katsaus, ja siihen ei välttämättä liity minkäänlaista
kehuvaa tai kritisoivaa asennetta. Tarkoitus on antropologisen fenomenologian
metodin mukaisesti vain havainnoida ympäröivää maailmaa ja kirjata siinä
esiintyviä ilmiöitä. Tässä omassa katsauksessa erotan joukosta sellaiset
ilmiöt, jotka omasta mielestäni sopivat edellä mainittuun määrittelyyn eli
ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä objektiivisesti. Listan asiat ovat ns.
”jäykkyysjärjestyksessä”, eli sellaiset tapaukset ovat ensin, missä on vähiten
”liikkumisvaraa” ominaisuuksien suhteen.
-
Pääsyvaatimukset. Hakiessaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun oppilaitokset listaavat pääsyvaatimuksia – pitää olla tietty keskiarvo tietyistä aineista, sekä pitää saada tietty määrä pisteitä pääsykokeesta. Oppilaitokset puolestaan houkuttelevat opiskelijoita esimerkiksi yliopistosijoituksilla kansainvälisissä vertailuissa, työllisyysmahdollisuuksilla, opiskelijatoiminnalla.
-
Tenttivaatimukset. Päästäkseen tentistä läpi pitää muistaa ulkoa tiettyjä ennalta määriteltyjä asioita varsinaisessa tenttitilaisuudessa. Pitää esimerkiksi muistaa sanoja toisella kielellä, tapahtumia, vuosilukuja, tutkijoiden nimiä, kuvaukset tutkijoiden teorioista. Matemaattisissa aineissa ulkoa muistelu eri riitä, vaan pitää osata soveltaa. Muistamisen ja osaamisen palkkioksi tentistä saadaan hyvä arvosana.
-
Asuntohaku. Asukkaalta toivotaan tiettyjä käyttäytymisnormeja, kuten ei tupakoi eikä pidä lemmikkejä, sekä toivotaan tiettyjä tulevaisuussuunnitelmia, kuten asuu kämpässä vähintään vuoden. Vuokra-antajat houkuttelevat vuokralaisia matalilla hinnoilla ja asunnon hyvällä sijainnilla.
-
Työnhaku. Työilmoituksissa usein on lista niistä osaamisista, joita hakijalta toivotaan. Osaamisten lista yleensä koskee vain kyseisellä alalla tarvittavia kykyjä, mutta toki joskus mainitaan ”pehmeitä arvoja”, kuten että hakijan oletetaan olevan aloitekykyinen, sosiaalinen, avoin muutokselle, jne.. Työpaikka puolestaan houkuttelee mahdollisia hakijoita omilla ominaisuuksilla, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla toimiva, globaali yritys, joka pyrkii tarjoamaan teollisuudelle johtavia käyttöliittymäelämyksiä.
-
Treffi-ilmoitukset. Niissä usein mainitaan lista ulkonäkökriteereitä, luonneominaisuuksia sekä tulevaisuus/arvomaailma-toivomuksia, esimerkiksi et halua lapsia, tai olet valmis muuttamaan ulkomaille. Itsestään mainitaan sellaiset asiat, joita ajatellaan olevan houkuttelevia ihannekandidaatin silmissä.
-
Monet kohteliaisuussäännöt. Kuten asiointi kaupassa, bussissa, jne.. Esimerkiksi asiointi kaupassa noudattaa aika säännönmukaista kaavaa – kun kassatyöntekijä tervehtii, siihen vastataan tervehdyksellä; kun hän sanoo hinnan, annetaan raha tai kortti, mihin hän yleensä sanoo kiitos; saatuaan kuitin asiakas yleensä sanoo kiitos.
-
Oman ajankäytön suunnitteleminen. Oma vapaa-aika yleensä suunnitellaan käyttäen erilaisia kategorioita – treenit, elokuvakatselu, kavereiden kanssa hengailu, jne.. Jos tarkastelee omaa tai toisen kalenteria huomaa, että aika on jäsennetty tällaisiksi luokiksi. Tässä tapauksessa ”tavaroita”, jotka vaihdetaan, ovat oma aika, voimat ja raha yhdeltä osapuolelta sekä kokemukset toiselta.
