Sotkemisen taito

Venäjällä kuuluisa teologi ja apologeetta Andrei Kuraev kerran puhui omasta suhtautumisesta kirjoihin. Neuvostoaikana kaikkia kirjoja ei painettu, joten hyvä kirja oli löytö, ja kirjoja hankittiin vain niiden itsensä vuoksi. Nykyaikana kun kaikkia kirjoja on vapaasti saatavilla, tuli uusia ongelma vastaan – asunnosta alkoi loppua tilaa kirjoille. Sen jälkeen kun tilaongelma oli jotenkuten ratkaistu mm. muuttamalla parveke kirjojen säilöntäpaikaksi, iski ymmärrys, että rajoittava tekijä onkin aika. Jopa kaikkia hyviä kirjoja ei ehdi lukea elämän aikana.

Näitä pohdintoja hipaisevan ajatuksen esitti Kari Enqvist Yliopisto lehdessä toteamalla hauskalla tavalla, että kokonaisen hyllykön verran vievät 80-luvun tietosanakirjat olivat eräänlaisia tiedon epäjumalia. Näitä tiiliskivisarjoja ei edes luettu, niitä hankittiin sivistyksen ja aseman merkiksi.

Viimeisenä tähän aiheeseen liittyvänä viittauksena mainitsen Tapio Puolimatkan, joka puhui siitä, että kannattaa lukea sellaisia kirjoja, joista ei ymmärrä. Koska jos lukee vain, mikä on entuudestaan tuttua, lukee vain sitä, mitä jo valmiiksi tietää.

Mitä yhteistä?

Elämän pituuden rajoittama aika lukea eikä näyttää lukevalta, sekä oppia ja kasvaa lukemastaan.

Lukeminen on vanhin harrastukseni. Lapsena luin dekkareita ja sci-fiä, ja lempikirjailijoitani olivat James Hadley Chase ja Robert Sheckley. Teininä koulun opetusohjelman tartuttamana siirryin lukemaan klassikoita. Silloin Dostojevkin piirtämät psykologiset muotokuvat aikalaisistaan olivat suosikkiani. Myös uusien postmodernismin suuntausten kuten esimerkiksi eksistentialismin sellaiset uranuurtajat kuin Hermann Hesse ja Jean Paul Sartre olivat kiehtovia. Silloin tällöin innostuin lukemaan tiettynä aikana mainostamia hittejä. Olin sen ajan silminnäkijä, kun Paulo Coelho, J. K. Rowling, Janusz Wisniewski, Haruki Murakami ja Viktor Pelevin tulivat kuuluisiksi. Viimeisinä aikoina olen ehkä eniten lukenut populaaritieteellistä kirjallisuutta aiheesta kuin toisesta.

Kiehtovinta lukemisessa on päästä ennestään tuntemattomiin maailmoihin, elää niiden sisäisten luonnonlakien mukaan, kokea jännityksiä, ratkoa salaisuuksia, tehdä löytöjä. Siinä on jonkinlaista taikaa – aika ja etäisyydet typistyvät kuin hanuri, kun pääsee kuulemaan niiden äänen, mitkä elivät kymmeniä tai satoja vuosia sitten täysin erilaisissa paikoissa ja olosuhteissa.

Oi, sitä rikkauden ja täyteyden tunnetta kun kääntää romaanin viimeisen sivun!

Ajan mittaan mitä enemmän on lukenut, on pikku hiljaa kehkeytynyt toinen pitkäkestoisempi ajatus, että lukemani jotenkin katoaa. Vähän niin kuin on nähnyt henkeään pidättävän auringonlaskun luonnossa, tulevaisuus ja menneisyys vaikka eivät ole olemassa, silti jopa ajatus niistä hetkeksi haihtuu. Ja se mitä on, on tässä ja nyt. Kuitenkin lähdettyään jää vain muisto siitä, joka haalistuu ja lopulta hälvenee.

Oppijina tiedämme, että on eri asia lukea, ymmärtää lukemansa ja muistaa lukemansa. Itse määrittelisin muistamisen erittäin syvälliseksi ymmärtämiseksi. Asia kirkastuu, se nähdään joko itselleen tärkeäksi tai vaihtoehtoisesti toisille tärkeäksi, mutta silti mieleen piirtyvät ulottuvuudet muuttavat asian elottomista kirjaimista pehmeän ja lämpimän personaliseksi, sellaiseksi jota joku on kokenut, kärsinyt ja synnyttänyt kirjoittamalla siitä muille jakaen omia mieltymyksiä ja pelkoja. Pitkälle kasvaneiden juurien seuraukset ja assosiaatiot koskettavat omaa elämää. Minusta pelkästään se, että kirjoittaminen vie yleensä huomattavasti enemmän aikaa kuin sen lukeminen, kannattaa olla motivaationa päästä kirjainten, ja jopa niiden merkityksen taakse.

Yksi oppimani taito, joka on auttanut itseäni kokemaan lukemaani elävämmin, on annotaatioiden tekeminen. Tuttavallisemmin muistiinpanomerkintöjä ja alleviivauksia. Käytän metadataa tarkoittavaa anglikanismia, koska kumpikin suomenkielinen termi on kontekstia rajoittava ja valmisiin käyttäytymiskäytäntöihin puristava – muistiinpano mielletään usein tiivistelmäksi ja alleviivaus on tärkeiden kohtien korostaminen. Annotaatio on kuitenkin paljon enemmän, se on tekstin prosessoiminen, välimuoto lukemisen ja kirjoittamisen välillä. Se voi olla sekä perinteinen olennaisimpien lauseiden alleviivaus ja uudelleen muotoileminen kirjan marginaaleihin että nousseiden kysymysten ja vastaväitteiden kirjaaminen, hienojen ja kauniiden tai päinvastoin huonosti toimivien ja rumien lauseiden ja sanojen merkitseminen sekä omien ajatusten ja tunteiden muistiin kirjoittaminen, niiden ei tarvitse edes liittyä lukemaansa tekstiin, vaan ihan vain nykyiseen oloon liittäen kirjan ja oman maailman sanoilla yhteen.

Tekstin prosessointi annotaatioiden avulla tutkitusti auttaa lukemisen oppimista ja muistamista. Mutta se on vielä enemmän. Se on hauska tapa päästä dialogiin kirjoittajan ja jopa edeltävien lukijoiden kanssa. Kirjasta tulee eräänlainen anonyymi keskustelufoorumi. Erittäin innostavalla tavalla, miten annotaatioiden tekeminen tapana on syntynyt, ja minkälaisia nykyteknologian tuomia lisämahdollisuuksia sillä on, esitetään Liz Danzico artikkelissa ”Between the lines: The sociallife of marginalia”.

Pieni sisäinen este on ylitettävä. Superegosssa asusteleva vanhempi, joka pudistaa etusormeaan, ettei kirjoja saa sotkea. Silloin on muistettava, että on ero kirja-esineen ja kirja-teoksen välillä. Kumpaa halutaan saavuttaa ja arvostaa. Ja nyt kun otan käteeni uuden kirjan, minulla on toisessa kynä, koska olen oppinut sotkemisen taidon.