Venäjällä
kuuluisa teologi ja apologeetta Andrei Kuraev kerran puhui omasta
suhtautumisesta kirjoihin. Neuvostoaikana kaikkia kirjoja ei painettu, joten
hyvä kirja oli löytö, ja kirjoja hankittiin vain niiden itsensä vuoksi.
Nykyaikana kun kaikkia kirjoja on vapaasti saatavilla, tuli uusia ongelma
vastaan – asunnosta alkoi loppua tilaa kirjoille. Sen jälkeen kun tilaongelma oli
jotenkuten ratkaistu mm. muuttamalla parveke kirjojen säilöntäpaikaksi, iski
ymmärrys, että rajoittava tekijä onkin aika. Jopa kaikkia hyviä kirjoja ei ehdi
lukea elämän aikana.
Näitä
pohdintoja hipaisevan ajatuksen esitti Kari Enqvist Yliopisto lehdessä
toteamalla hauskalla tavalla, että kokonaisen hyllykön verran vievät 80-luvun
tietosanakirjat olivat eräänlaisia tiedon epäjumalia. Näitä tiiliskivisarjoja
ei edes luettu, niitä hankittiin sivistyksen ja aseman merkiksi.
Viimeisenä
tähän aiheeseen liittyvänä viittauksena mainitsen Tapio Puolimatkan, joka puhui
siitä, että kannattaa lukea sellaisia kirjoja, joista ei ymmärrä. Koska jos
lukee vain, mikä on entuudestaan tuttua, lukee vain sitä, mitä jo valmiiksi
tietää.
Mitä
yhteistä?
Elämän
pituuden rajoittama aika lukea eikä näyttää lukevalta, sekä oppia ja kasvaa
lukemastaan.
Lukeminen on
vanhin harrastukseni. Lapsena luin dekkareita ja sci-fiä, ja
lempikirjailijoitani olivat James Hadley Chase ja Robert Sheckley. Teininä
koulun opetusohjelman tartuttamana siirryin lukemaan klassikoita. Silloin
Dostojevkin piirtämät psykologiset muotokuvat aikalaisistaan olivat
suosikkiani. Myös uusien postmodernismin suuntausten kuten esimerkiksi
eksistentialismin sellaiset uranuurtajat kuin Hermann Hesse ja Jean Paul Sartre
olivat kiehtovia. Silloin tällöin innostuin lukemaan tiettynä aikana
mainostamia hittejä. Olin sen ajan silminnäkijä, kun Paulo Coelho, J. K.
Rowling, Janusz Wisniewski, Haruki Murakami ja Viktor Pelevin tulivat
kuuluisiksi. Viimeisinä aikoina olen ehkä eniten lukenut populaaritieteellistä
kirjallisuutta aiheesta kuin toisesta.
Kiehtovinta lukemisessa
on päästä ennestään tuntemattomiin maailmoihin, elää niiden sisäisten luonnonlakien
mukaan, kokea jännityksiä, ratkoa salaisuuksia, tehdä löytöjä. Siinä on
jonkinlaista taikaa – aika ja etäisyydet typistyvät kuin hanuri, kun pääsee
kuulemaan niiden äänen, mitkä elivät kymmeniä tai satoja vuosia sitten täysin
erilaisissa paikoissa ja olosuhteissa.
Oi, sitä
rikkauden ja täyteyden tunnetta kun kääntää romaanin viimeisen sivun!
Ajan mittaan
mitä enemmän on lukenut, on pikku hiljaa kehkeytynyt toinen pitkäkestoisempi ajatus,
että lukemani jotenkin katoaa. Vähän niin kuin on nähnyt henkeään pidättävän
auringonlaskun luonnossa, tulevaisuus ja menneisyys vaikka eivät ole olemassa, silti
jopa ajatus niistä hetkeksi haihtuu. Ja se mitä on, on tässä ja nyt. Kuitenkin
lähdettyään jää vain muisto siitä, joka haalistuu ja lopulta hälvenee.
Oppijina
tiedämme, että on eri asia lukea, ymmärtää lukemansa ja muistaa lukemansa. Itse
määrittelisin muistamisen erittäin syvälliseksi ymmärtämiseksi. Asia kirkastuu,
se nähdään joko itselleen tärkeäksi tai vaihtoehtoisesti toisille tärkeäksi,
mutta silti mieleen piirtyvät ulottuvuudet muuttavat asian elottomista
kirjaimista pehmeän ja lämpimän personaliseksi, sellaiseksi jota joku on
kokenut, kärsinyt ja synnyttänyt kirjoittamalla siitä muille jakaen omia
mieltymyksiä ja pelkoja. Pitkälle kasvaneiden juurien seuraukset ja
assosiaatiot koskettavat omaa elämää. Minusta pelkästään se, että
kirjoittaminen vie yleensä huomattavasti enemmän aikaa kuin sen lukeminen,
kannattaa olla motivaationa päästä kirjainten, ja jopa niiden merkityksen
taakse.
Yksi
oppimani taito, joka on auttanut itseäni kokemaan lukemaani elävämmin, on
annotaatioiden tekeminen. Tuttavallisemmin muistiinpanomerkintöjä ja
alleviivauksia. Käytän metadataa tarkoittavaa anglikanismia, koska kumpikin
suomenkielinen termi on kontekstia rajoittava ja valmisiin
käyttäytymiskäytäntöihin puristava – muistiinpano mielletään usein
tiivistelmäksi ja alleviivaus on tärkeiden kohtien korostaminen. Annotaatio on
kuitenkin paljon enemmän, se on tekstin prosessoiminen, välimuoto lukemisen ja
kirjoittamisen välillä. Se voi olla sekä perinteinen olennaisimpien lauseiden
alleviivaus ja uudelleen muotoileminen kirjan marginaaleihin että nousseiden
kysymysten ja vastaväitteiden kirjaaminen, hienojen ja kauniiden tai
päinvastoin huonosti toimivien ja rumien lauseiden ja sanojen merkitseminen
sekä omien ajatusten ja tunteiden muistiin kirjoittaminen, niiden ei tarvitse
edes liittyä lukemaansa tekstiin, vaan ihan vain nykyiseen oloon liittäen
kirjan ja oman maailman sanoilla yhteen.
Tekstin
prosessointi annotaatioiden avulla tutkitusti auttaa lukemisen oppimista ja
muistamista. Mutta se on vielä enemmän. Se on hauska tapa päästä dialogiin
kirjoittajan ja jopa edeltävien lukijoiden kanssa. Kirjasta tulee eräänlainen
anonyymi keskustelufoorumi. Erittäin innostavalla tavalla, miten annotaatioiden
tekeminen tapana on syntynyt, ja minkälaisia nykyteknologian tuomia lisämahdollisuuksia
sillä on, esitetään Liz Danzico artikkelissa ”Between the lines: The sociallife of marginalia”.
Pieni
sisäinen este on ylitettävä. Superegosssa asusteleva vanhempi, joka pudistaa
etusormeaan, ettei kirjoja saa sotkea. Silloin on muistettava, että on ero
kirja-esineen ja kirja-teoksen välillä. Kumpaa halutaan saavuttaa ja arvostaa.
Ja nyt kun otan käteeni uuden kirjan, minulla on toisessa kynä, koska olen oppinut
sotkemisen taidon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti