1905, toukokuu

Lukiessani Laura Kokon toimittamaa kirjeenvaihtoa Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon välillä pidin mielessä kaksi asiaa. Ensimmäinen – kirjeet eivät olleet tarkoitettuja vieraille katseille. Ne ovat täynnä toisaalta odotusta, toivoa, epäilystä, pelkoa, epätoivoa ja toisaalta odotusta, toivoa, sympatiaa, iloa, hellyyttä ja rakkautta. Joskus lukiessani tunsin noloutta – saako tätä lukea, kun kirjoittajat milloin surun milloin ilon puuskassa kaatoivat kirjeisiin ämpärillä sielunsa mieliliikkeitä. 

Hilja kirjoittaa: 
”Millaiseksi syksymme mahtaa muodostua! Oi kun saisimme sen levolliseksi; tuo ainainen rauhaton pelko karkoittaa mielen tasaisen rauhan ja sen ilon, minkä muuten tuntisi. On kuin tekisi jotain väärinja pahaa, jotain halpaa ja luvatonta, josta ei voi tehdä selkoa ja jonka täytyy häveten peittää muilta. Ja tuntee itsensä siinä niin tuskastuneeksi ja kiihottuneeksi ettei voi toisellekaan tuottaa muuta kuin tuskaa ja kärsimystä”. 
Ihmisissä on jokin ristiriita sisäisen ja ulkoisen minän välillä.

Toinen – kirjeet olivat kirjoitettuja pitkän ajanjakson aikana, kaksi vuotta ennen Volterin ja Hiljan avioitumista. Tästä syystä lukukokemukseksi voisikin virheellisesti muodostua, että kirjeet ovat tylsähköjä, niissä on paljon toistoa, ”juoni” ei etene. Volter ja Hilja ”kirjoittivat” oman elämän romaania, siinä sekä tulevan pelon tuomaa epävarmuutta, toimettomuutta ja hylkäämistä että intoa ja paloa, joissa toistutaan, suostutellaan ja manataan.

Kirjeet ovat vain vuorosanoja. Todelliset kohtaukset tapahtuvat kaksikerroksissa taloissa, kaduilla, joilla ajetaan hevosilla, merenrannoilla, joilla katsotaan etäisyyksiin. Vai tapahtuvatko kaikkein todellisimmat kohtaukset sydämissä? Kun uudestaan ja uudestaan puhutaan metsästä, merestä, auringonsäteistä, tuulesta ja neliapiloista, voisi ajatella, että maailma on pysähtynyt. Ja niin se on. Lavasteissa on Port Arthurin valtaus, ajan ja avaruuden osoittautuminen suhteellisiksi, sortokauden loppu täällä ja vallankumous siellä, vuoden päästä toteutuu kuka tietää Minna Canthin yksi suurimmista haaveista. Mutta vasta jälkikäteen historioitsijat ja kulttuuritutkijat huomaavat lavasteita ja tuovat niitä esille. Draama on sydämissä. Vuorosanoilla on pitkä tapahtumien häntä. On vuosi 1905, toukokuu.

---

Секрет - Видение

Она прошла, как каравелла, по зеленым волнам / Прохладным ливнем после жаркого дня / Я оглянулся посмотреть, не оглянулась ли она / Чтоб посмотреть, не оглянулся ли я

(Hän käveli kuin karaveli vihreillä aalloilla / Virkistävänä suihkuna kuuman päivän jälkeen / Käännyin katsomaan taakseni / Nähdäkseni kääntyikö hän nähdäkseen käännyinkö mä)

Volter on 30.

Hän on jo tunnettu.

Batseba oli kirjoitettu.

Siellä kuningas Daavid istui ja katseli haikeasti aavikkoa.

Volter kyyristyneenä pöydän ääressä välillä nostaa päätä hakien suomenkielisiä vastineita saksalaisille.

Hilja on lääkiksen fuksi.

Tuli käytyä niissä osakunnan jutuissa.

Poliittiset keskustelut ja kaikkee.

Isolla maalla kuohuu, periferialla kaikuu.

On sokkeloisten pääskysten aika. Kaksi manööveria meni ristiin,

Volter kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä.

Hän ei ole Eino Leino, joka trubaduuriotteella saisi minkä tahansa naisen rakastumaan.

Hän esittäytyy heikkona.

Kohteliaisuusnormien teitittelyä seuraa tunnustus:

Kivistynyttä, alakuloista, vapahtumatonta, masentavaa, kaipausta.

Yksinäinen koditon koputtaa toisen oveen, kop kop oisko ystävyyden lämpöä?

Kaksi arkkia täyteen kirjoitettua tekstiä.

Hilja ymmärtää. Senkin mitä jäi kirjoittamatta.

Hän vastaa lähes yhtä pitkästi.

Pidättyneemmin mutta toivoa antaen – kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Miss you – Kashmir

There’s shark deep down under / I try to call her name / but the dark waters between us / makes me call in vain
  

Ja sitten tämä kuningas Daavidiksi eläytyjä.

Rukoilee ensin luontoa, kuuntelee tuulen virsiä.

Haltioituu meren edessä, polvistuu metsässä.

Ei riitä, sydän kun vuotaa tunteita.

Kiehuvina pisaroina ne polttavat rintaa.

Mutta pilvien välistä tuli näkyviin jumalatar.

Kipu lievittyi, kun katse sai kohteen.

Hyökyaallon tavoin hän syöksyi, ei vilkaissut taakseen.

Teki viimeisen askeleen kuilun partaalla.

Nyt on vain kaksi mahdollisuutta:

Joko pysähtyä toisen hellyyden ja vastarakkauden verkkoon,

Tai …

Volterilla oli muusa, kauan sitten hän pani koko toivon siihen.

Ja siitä lähtien tähän asti on yrittänyt selvitä haavoista.

Hän rukoilee, kuin transsissa toistaa ja toistaa toisen nimeä.

Vahvistaakseen taikaa – lempeät sanat kaksi-kolme kertaa.

Kirjeestä toiseen, kuukaudesta vuosiin.

On vain tunteiden meri, johon olemus on sulanut.

Se tahtoo, huutaa, vaatii, repii, huutaa lisää ja murskaa.

Ettei jää jäljelle mitään. 

Alle snakker sant – Siri Nilsen

hvor skal du gå / når alle veier fører til en vegg / og i den veggen er et lite søkk / fra gamle møter med ditt hode? / hvem hører du på / når alle snakker sant og sier hør / og du har hørt det tusen ganger før? / og du lurer på / hvor skal du gå?

(where should you go / when every road leads to a wall / and in the wall is a dent / from old encounters with your head? / who should you listen to / when they all speak the truth, saying «listen» / and you’ve heard it a thousand times before / and you wonder: / where should you go?)

Tyttö hento kasvoi vähän.

Mutta yhä kysyä neuvoja päiväkukilta.

Toisen rakkaus on kuin suloinen uni,

Jota on ihanaa katsella, mutta vaikeaa uskoa.

Kukkia poimitaan, suudellaan ja ihaillaan.

Voinko olla hyväksi toiselle?

Voinko olla joka aina pidetään maljakossa?

Kuivuneet neliapilat ja kirjeesi

Todistelevat sinnikkäästi jostakin.

Yrittävät läpäistä arkuuteni muurin.

En välitä, haluaisin vain vaeltaa metsässä.

Antaa auringonsäteiden kutittaa silmiäni

Hengittää sisään rauhaa, olla mitään ajattelematta.

Born to Die – Lana Del Rey

Come and take a walk on the wild side / Let me kiss you hard in the pouring rain / You like your girls insane / Choose your last words, / This is the last time / Cause you and I / We were born to die

Hilja istuu päivät pitkät kirja polvella.

Silmien edessä on kirjaimia, mutta katse on kauempana.

Tähtitornimäki, meri ja taivas. Ulappa.

Päivät ja toiset, niistä yhteenlasketut viikot, kuukaudet.

Mikä on kaiken tämän takana?

Hilja tunnustautuu heikoksi – ei uskalla uskoa rakkauteen.

Pelkää, ettei voi olla tarpeeksi hyvä toisille.

Onko ratkaisuksi jättää yrittäminen, piiloutua ison kiven taakse?

Tai …

Hilja rykäisee itsensä ylös tuosta tunteesta.

”Volter! Wolf! Minä rakastan sinua – ja minä olen jättänyt itseni

Rakkauteen.”

Kesäyö – Pariisin kevät

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan. / Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa." / Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä. / Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
 

Heidän tarina on kaunis ja kiehtova;

Tyylikäs paritanssi, joka ei ole sepitetty.

Volterin kamppailu Hiljan luottamuksesta

Ja Hiljan kamppailu itsensä kanssa.

Laulu, jonka sanat vaatisivat 1000 sivua

Kertosäkeissä toistetaan uudestaan ja uudestaan –

”Hilja, ole hyvä minulle”

Mutta se ei tee tarinasta tylsää,

Vaan ihailtavan.

On ihailtavaa Volterin tahdonvoima.

Päämäärätietoisuus omassa sisäisessä heikkoudessa.

On ihailtavaa Hiljan urheus.

Lujuus, vaikka tieviitat osoittavat toiseen suuntaan.