Thaimaalaiset marjanpoimijat ja markkinatalouden tehokkuus

Osallistuin tällä viikolla HYY:n kehitysyhteistyöviikkoon. Ohjelmassa oli asiantuntijoiden esityksiä, paneelikeskusteluja sekä erilaisia kehitysmaista ja yhteiskuntaepäoikeudenmukaisuudesta kertovia dokumentteja. Elina Talvensaaren ohjaama "Miten marjoja poimitaan" jätti katselun jälkeen joitakin ajatuksia.

Monet varmaan vielä muistavat syyskuussa mediassa laajasti esillä olleita uutisia thaimaalaisista marjanpoimijoista. Kyse oli suurin piirtein siitä, että thaimaalaiset marjanpoimijat ottivat kotimaassaan suuria lainoja, jotka he suunnittelivat maksavansa takaisin Suomessa saaduilla marjatuloilla. Lisää voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomista tästä.

Talvensaaren dokumentissa, joka itse asiassa kuvattiin 2010 eli reilusti ennen tämän syksyn tapahtumia, tilanteen kuvataan laajemmin. Toisaalta on paikallisten asukkaiden näkökulma, jotka näkevät thaimaalaisissa omalle tontille murtautuvina muukalaisina. Toisaalta on paikallisen marjoja ulkomaille myyvän tehtaan näkökulma – tehdas on osa suurempaa tuotantoketjua; se palkkaa ulkomaalaisia poimijoita, koska paikallista työvoimaa ei löydy, ja myy puhdistettuja ja pakattuja marjoja Japaniin ja Saksaan. Siirtotyövoimaan turvautuminen ei ole pelkästään työvoimapulan ongelma, kyse on myös säästöistä. Thaimaalaisia marjanpoimijoita ei varsinaisesti palkata suoraan kotimaasta, koska silloin jouduttaisiin maksamaan kaikki Suomen lainsäädännön mukaiset työsopimukseen liittyvät maksut. Sen sijaan thaimaalaiset tulevat Suomeen turistiviisumeilla, poimivat marjoja ja ”sattumalta” myyvät ne eteenpäin tehtaalle.

Länsimaissa vallalla olevaa markkinataloutta kehutaan usein toiminnan tehostamisesta. Esimerkiksi jos on kaksi autoja tuottavaa tehdasta, jotka kilpailevat keskenään asiakkaista, kummankin etuna on tehdä mahdollisimman hyviä autoja, jotta asiakkaat ostaisivat juuri sen tehtaan tuotantoa. Pitkällä aikajaksolla tuloksena on se, että kumpikin tehdas parantaa jatkuvasti tuotantoa, joka näkyy sekä asiakkaille matalina hintoina ja laadukkaina autoina sekä tehtaiden työntekijöille helpompana työnä. Tämä idyllinen asetelma toimii vain ihanteellisen tasavertaisilla markkinoilla, eli esimerkiksi oman tehtaan paikkakunnan johto ei anna sille tukia. Todellisuudessa näemme kilpailun vinoutumia kuten thaimaalaisten marjanpoimijoiden tapauksessa.

Kuvitellaan, että on kaksi ihmisryhmää A ja B. A on Suomessa tai Suomen lähellä olevissa maissa, ja B on Thaimaassa. Molempien koko on noin 4000 henkeä. Kumpikin ryhmä suostuu tekemään niin sanottua matalan koulutuksen työtä kuten marjojen poimimista. Koska aikaisempi tausta eli koulutus ei vaikuta työn tehokkuuteen, voidaan olettaa, että molemmat ryhmät poimivat marjoja yhtä tehokkaasti. Jos työ on yhtä tehokasta, siitä maksetaan yhtä suuri palkka. Oletetaan lisäksi, että Suomesta löytyy B:n kokoinen ryhmä, joka suostuu tekemään marjanpoimintaa (varsin luonteva oletus, jos miettii Suomen työttömyyslukuja). Oletetaan vielä, että kummankin ryhmän kotimaassa on suunnilleen sama elintaso, eli samalla summalla rahaa, saa yhtä paljon palveluja (tämä ei päde Suomen ja Thaimaan tapauksessa, mutta kylläkin esimerkiksi Ukrainan ja Thaimaan tapauksessa; sen lisäksi täytyy muistaa, että erilainen elintaso johtunee vinoutumista muissa markkinasektoreissa). Thaimaassa asuvan ryhmän haittana on se, että se joutuu maksamaan matkustamisestaan Suomeen, eli ryhmän B tekemä työ on marjojen poiminta plus matkustamiseen tarvittava työ. Jos markkinat toimisivat ihanteellisesti, eikä olisi harmaata työvoimaa hankkivia yrityksiä, on aina edullisempaa ottaa työntekijöitä työhön lähiseuduilta. Käytännössä käy niin, että yritykset säästävät ottamatta thaimaalaisia marjanpoimijoita virallisesti töihin säästämällä työsopimukseen kuuluvilla pakollisilla maksuilla. Siitä, onko ryhmän B houkutteleminen Suomeen kokonaisuuden kannalta tehokkaampaa, voi päättää yllä olevan kuvauksen valossa jokainen itse.