Rakkauden vaikea taito

Tartuin uudestaan lempikirjaani – Erich Frommin Rakkauden vaikea taito, jota luen tietyin väliajoin uudestaan ja uudestaan. Frommilla psykologialle ominainen hieman akateemisen etäinen tapa esittää asioita yhdistyy rönsyilevään, leijailevaan ja vapaatyyliseen filosofoimiseen. Hänen ihmisen teoriasta sanotaankin, että se on freudismin ja marxismin sekoitus, eli ihmisen luonne on yhdistelmä biologisia tekijöitä kuten esimerkiksi sukupuolivietistä syntyvistä tarpeista että sosiaalisia kuten esimerkiksi vallitsevasta talousjärjestelmästä asettamista rajoitteista. Itselleni Fromm näyttäytyy aikansa ”viimeisenä humanistina”, joka pelastaa maailmaa opettelemalla latinaa ja hankkimalla Euraasian kansalaisuutta.

Hän aloittaa hylkäämällä kokonaan vallitsevan rakkauskäsityksen imelänä, kiiltomaisen mainoksellisena ja harhaanjohtavan vaarallisena nyky-yhteiskunnan tuotteena. Tarkkanäköisenä sosiologina hän aloittaa analyysinsä paljastamalla piilevät asenteet ja odotukset rakkautta kohtaan:

”… ei juuri kukaan tule ajatelleeksi, että rakkaudessa voisi olla jotakin, mitä ihmisen pitäisi oppia. […] Useimpien ihmisten mielestä rakkauden ongelma ei ole mitään muuta kuin ongelma, miten tullaan rakastetuksi, eikä suinkaan miten rakastetaan, miten pystytään rakastamaan. Siksi heidän pulmansa on: kunpa minua rakastettaisiin – miten voisin olla rakastettava? Päästäkseen tähän päämäärään he käyttävät erilaisia keinoja. Eräs varsinkin miesten usein käyttämä keino on menestys, pyrkimys esiintyä niin mahtavana ja rikkaana … Eräs toinen, etenkin naisten käyttämä keino on viehättäminen, pyrkimys vaikuttaa ruumiiltaan, vaatetukseltaan jne. niin ’puoleensa vetävältä’ kuin suinkin mahdollista. Muita sekä miesten että naisten käyttämiä keinoja ovat miellyttävä käytös, mielenkiintoinen keskustelu, avuliaisuus, vaatimattomuus ja pidättyväisyys. … Siinä, mitä useimmat meidän kulttuurimme ihmiset kutsuvat rakastettavuudeksi, on lähinnä kysymys kansanomaisuuden ja sexappealin sekoituksesta.”

Kun sosiologinen maisema on kartoitettu, Fromm pureutuu sen syvempään syntyhistoriaan, johon on vaikuttanut eettis-filosofinen rakkauskäsitys sekä talousjärjestelmä:

”Ihmiset kuvittelevat, että rakastaminen kyllä on yksinkertaista, mutta rakastamisen kohteen, ’sen oikean’ löytäminen – siinä pulma. Tämä luulo perustuu monin tavoin tämän päivän yhteiskunnan kehittymiseen nykyiselleen. … Viktoriaanisena aikana ei rakkaudessa suinkaan ollut ensisijaisesti kysymys välittömästä henkilökohtaisesta kokemuksesta, joka myöhemmin ehkä päätyi avioliittoon. Avioliitto päinvastoin päätettiin sopimuksella, jossa osapuolina olivat asianomaiset perheet, tai sen solmijana esiintyi erityinen puhemies, tai sopimus tehtiin ilman tällaisia välikäsiä. Avioliitto perustui sosiaalisiin näkökohtiin ja rakkauden katsottiin heräävän itsestään avioliiton päättämisen jälkeen. … Meidän koko jokapäiväinen elämämme perustuu ostamishaluun, käsitykseen molemmille osapuolille edullisesta vaihtokaupasta. Nykypäivän ihmisen onni on katsella näyteikkunoita ja ostaa kaikkea mitä hän pystyy ostamaan … Ihmiset katselevat toisiaankin samalla tavoin. Mies etsii miellyttävää tyttöä ja nainen etsii miellyttävää miestä. ’Miellyttävällä’ ymmärretään sellaisten ominaisuuksien sopivaa kokonaisuutta, joista kaikki pitävät ja joilla on senhetkinen huippuarvo persoonallisuusmarkkinoilla. … On kysymys kaupankäynnistä; kohteen tulee olla arvoltaan riittävän haluttu, mutta samalla sellainen joka haluaa minut, ottaen tällöin huomioon minun sekä näkyvät että piilevät varani ja velkani. Kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa silloin, kun he huomaavat löytäneensä toisissaan parhaan mahdollisen markkinoilla saatavissa olevan kohteen, otettuaan tätä ennen huomioon toistensa vaihtoarvoon sisältyvät rajoitukset.”

Mietin, leikkaako sana kaupankäynti enää kenenkään korvaa. Tuohan oli kirjoitettu vuonna 1956. Onko trophy wife jo muotia?

Mitä jos asetelmaa kärjistetään ja jatketaan seuraavalla mielikuvitusleikillä. Mies menee vaimokauppaan, jossa selailee naiskandidaattien CV:itä – täydellisiä luetteloita ulkonäöstä, koulutuksesta, maailmankatsomuksesta, luonteesta, harrastuksista, varallisuudesta. Hänellä on ”valuuttana” omat ominaisuudet, joilla hän pystyy ”ostamaan” itselleen parhaimman vaimon. Olisiko tällainen kuvitteellinen parinvalinta ihanteellinen? Mitä jos ajan myötä jommankumman ”varallisuus” kasvaa, että sillä on varaa ”ostaa” parempi kumppani? Jotkut väittävät vastaan, etteivät he hae parempaa tai huonompaa vaan sopivampaa puolisoa. Tällöin sellaisessa ihmisessä on jokin vain hänelle ominainen, ainutlaatuinen sisin – hänen oma persoonallisuus, mikä tekee mahdottomaksi ihmisten asettamista paremmuusjärjestykseen. Tämä alkaa kuulostaa jo jalommalta, muttei sekään vakuuta maun ja muodin odottamattomilta muutoksilta.

Sillä aikaa Fromm jatkaa rakkauden erittelemistä ja siirtyy asian psykologiseen aspektiin:

”Kolmas erehdys, joka piilee sen käsityksen takana, ettei rakkaudessa ole mitään mitä pitäisi oppia, sisältyy siihen, että sekoitetaan keskenään alkuperäinen rakastumisen tunne ja rakastaminen eli rakkauden jatkuminen. Kun kahden ihmisen välillä, jotka ovat ennen olleet toisilleen vieraita, tämä heitä erottava seinä murtuu ja he tuntevat äkkiä olevansa lähellä toisiaan, tuntevat olevansa kuin yksi olento, tämän välittömän yhteyden kokeminen on eräs elämän riemullisimpia ja valtavimpia elämyksiä. Vielä ihmeellisempi ja käsittämättömämpi tämä kokemus on niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat aikaisemmin eläneet syrjässä, eristettyinä, vailla rakkautta. Tämä äkillisen läheisyyden ihme tapahtuu usein helpommin, jos siihen liittyy sukupuolista vetovoimaa ja tyydytystä tai jos se tämän johdosta ylipäänsä vasta syntyykin. Tämänkaltainen rakkaus ei kuitenkaan luonteensa mukaan ole pysyvää. Kun rakastuneet oppivat tuntemaan toisensa, läheisyyden elämys menettää salaperäisyytensä, ristiriidat, pettymykset ja molemminpuolinen ikävystyminen hävittävät vähitellen kaiken alkuperäisen hurmaantumiseen sisältyneen suurenmoisuuden. Alussa he eivät tätä kyllä kaikkea tiedä; tosiasia on, että rakastuneet pitävät toisiinsa hullaantumista rakkautensa voiman mittapuuna, vaikka tämä hullaantuminen on todisteena vain heidän aikaisemmasta yksinäisyydestään.”

Eräs ystäväni ilmaisi ongelmansa osuvasti – ”en tiedä, odotanko talvea vai kesää”. Oma ihastumisen tunneliekki voi syttyä joko yksinäisyyden pakkasessa, jossa toinen nähdään pelastajana. Tai keskellä aurinkoista päivää, jossa elämän euforia projisoituu heleistä ilmoista puun latvoihin.

Ihastumisen tunne laantuu ajan myötä, mikä on adaptaation seurausta. Eräs eloonjäämisen keskeisimmistä mekanismeista on se, että ihminen tottuu kehnoihin oloihin, mutta kääntöpuolena on se, että hän tottuu myös hyviin.

Nyt kun järki on haukuttu narsistiksi ja tunne huoraksi, Fromm esittää pelastussuunnitelman – rakkaus on taito. Aikaa vievä ja vaikeasti opittava taito:

”Ensimmäinen askel eteenpäin on tällöin sen seikan tajuaminen, että rakkaus on taito, aivan kuten eläminenkin on taito! Jos meidän pitää oppia rakastamaan, meidän on edettävä aivan samalla tavalla kuin halutessamme oppia minkä muun taidon tahansa: oppia soittamaan, maalaamaan, perehtyä puusepäntyöhön tai lääkärin tai insinöörin ammattiin. … maailmassa ei saa olla mitään mikä merkitsee minulle enemmän kuin tämä yksi asia. Tämä pätee niin musiikissa ja lääketieteessä kuin kuvanveistotaidossa – ja pätee myös rakkaudessa. Ehkä tähän kätkeytyykin vastaus kysymykseen, miksi meidän kulttuurimme ihmiset vain harvoissa tapauksissa pyrkivät oppimaan tätä taitoa, huolimatta siitä että alinomaa epäonnistuvat. Huolimatta voimakkaasta rakkauden kaipuusta kaikkea muuta pidetään tärkeämpänä kuin rakkautta: menestystä, mainetta, rahaa, valtaa – melkein kaikki meidän voimavaramme on keskitetty näiden päämäärien saavuttamiseen, rakkauden taidon oppimiseen sen sijaan emme uhraa juuri mitään.”

Itse luin tätä hienoa kirjaa, kun käsitykseni rakkaudesta olivat yhtä aikaa itsestään selviä ja määrittelemättömiä. Jopa rakkauden määritelmän käsittely voi koskettaa erittäin syvälle juurtuneita ja kipeitä asioita. Itse näkisin, että rakkauskäsityksen muodostuminen on pitkä prosessi, jossa täytyy loksahtaa kohdalleen sellaiset palaset kuin ”minä haluan” ja ”tämä on oikein”. Omat halut ja oikeuskäsitykset muuttuvat elämäntilanteen ja ympäristön mukaan. Kumpikin vaikuttaa toiseen. Omien ristiriitaistenkin halujen sekamelskasta sekä nykyaikaisesta oikeuskäsitysten marketista voi olla vaikeaa valita mitään sopivaa. Itse kuitenkin uskon, että sinnikkään ja rehellisen analyysin avulla voi ellei tavoittaa kokonaan niin ainakin lähestyä totuudellista tilaa.

Markkinataloudellinen subjekti-objekti-suhde

Lueskelin filosofian tenttiin Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historiaa. Tuomas Akvinolaisen ja Leibnizin filosofioista pulpahti kysymys subjekti-objekti-ongelmasta. Subjekti-objekti-ongelmalla filosofisessa diskurssissa yleensä viitataan filosofiseen tieto-oppiin, eli mitä teoreettisesti on mahdollista tietää. Jos maailma koostuu riippumattomista objekteista, miten subjekti voi saada tietoa niistä.

Tuomas Akvinolaisen aikaan pohdittiin jako niin sanottuihin de dicto- ja de re-uskomuksiin. Ero näiden kahden välillä on siinä, puhutaanko yleensä tiettyjä ominaisuuksia omaavista yksilöistä (de dicto) vai yksilöistä itsestään (de re), joilla vaan sattuu olemaan näitä ominaisuuksia. Eli jos minä sanon lauseen ”minä haluan tutustua Suomen parhaaseen insinööriin”. Tällä lauseella on kaksi merkitystä. Ensimmäinen: minä haluan tutustua siihen henkilöön, joka on Suomen paras insinööri; jos parhaaksi insinööriksi tulee toinen henkilö, en välttämättä ylläpidä tuttavuutta edelliseen insinööriin, vaan haluan tutustua uuteen, jolla on nyt Suomen paras insinööri-titteli (de dicto). Toinen: minä haluan tutustua siihen henkilöön, joka vaan sattuu samalla olemaan Suomen paras insinööri (de re). Lisää hyviä esimerkkejä näistä löytyy Wikipediasta.

Tähän liittyen Saarinen pohtii omaa suhtautumista rakkaana pidettyyn ihmiseen: ”Rakastanko sinua, vai rakastanko henkilöä, jonka kanssa asun, jonka kanssa minulla on lapsi ja johon minut liittävät erilaiset arkikäytännön yhteishankkeet? Olenko kiihottunut sinusta, vai kenestä tahansa kauniista, eroottisesta ja upeavartaloisesta ihmisestä?”

Leibniz taas pohti tietoteoriaa omassa pääteoksessa Monadologia. Hän halusi, että loogisista lauseista puhuttaessa (esimerkiksi muotoa S on P), lauseen totuusarvo olisi johdettavissa lauseesta itsestään. Tämä sen takia että Leibniz halusi, että subjektin ominaisuuksille pitää löytyä peruste (tässä tapauksessa peruste merkityksessä paikka, josta asia johdetaan) subjektista itsestään. Käytännössä tällainen vaatimus subjektien luonnolle johti tilanteeseen, jossa ei voida enää (ainakaan niin kuin on totuttu) puhua yksilöistä kuten Pekka, Leibniz tai Esa Saarinen vaan yksilöistä ominaisuuksien kimppuina. Pekka on Pekka sikäli kun se koostuu niistä ominaisuuksista, jotka Pekalle kuuluu, eli ne voivat olla Helsingissä asuva, lenkkeilyä harrastava, kolme sisarusta omaava, 176 senttiä pitkä ja niin edelleen. On merkille pantavaa, että tähän listaan kuuluu kaikki ne menneisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat kuten ”eilen Pekka odotti bussia kolme minuuttia”. Jos kootaan kaikki Pekkaan liittyvät ominaisuudet, saadaan kuvaus Pekasta eli Pekka itse.

Tällaiset ajatusrakennelmat saattavat vaikuttaa oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Niihin ei kannata jäädä juuttumaan, koska monesti ne ovat sivutuotteita tärkeämmästä periaatteesta, jota filosofit haluavat rakentaa. Esimerkiksi kuten yllä mainitsin, pohtiessaan logiikkaa Leibniz halusi kehittää sellaisen logiikan mallin, jossa subjektin ominaisuudet olisi johdettavissa subjektista itsestään. Tästä seurauksena muodostui maailma, jossa subjektiin sisältyy sen koko menneisyys ja tulevaisuus, eli maailma on deterministinen. Saarinen kirjoittaa tällaisen ajattelumallin seurauksista: ”Olettakaamme, että huomenna päätän mennä tapaamaan vanhempiani Hyvinkäälle. Kuvittelen, että tämä on täysin spontaani päätös, josta vastaan minä yksin. Tapahtuma vailla syitä – päätökseni – on kuitenkin Leibnizin näkökulmasta mahdoton ajatus. On olemassa peruste sille, että huomenna päätän mennä Hyvinkäälle. Tuo peruste on viime kädessä Jumalan alkuperäisessä valinnassa, jolla hän loi juuri tämän maailman.”

Mutta näistä esimerkeistä innostuin pohtimaan subjeti-objekti-problematiikkaa toisesta näkökulmasta, kutsutaan sitä vaikka markkinataloudelliseksi. En vielä tässä vaiheessa lataa sanaan markkinataloudellinen mitään arviointeja. Sanavalinnalla viittaan Marxilais-Durkheimilaiseen konstruktivismiin, eli ajatukseen siitä että yhteiskunnan rakenne ja/tai kielenkäyttö määrää sitä, minkälaiset ihmiset osittain ovat. Markkinataloudella tässä suppeassa merkityksessä tarkoitan vaihdantataloutta, jossa ihmiset tuottavat palveluja ja vaihtavat niitä keskenään avoimilla markkinoilla. 

Filosofiassa usein on tärkeämpää kysyä oikea kysymys. Eli jos kysymys olisi, kuinka paljon ihmiset ovat kiinnostuneita ”asioista itsestään” verrattuna ”ominaisuuksia omaavista asioista”? Ja jatkokysymyksenä, onko asioissa jotakin sellaista, mitä ei voida palauttaa niiden ominaisuuksiin? Ja jatkojatkokysymyksenä, jos asioilla on jonkinlainen ”sisin”, joka on jokaiselle asialle ominainen, miten siitä voidaan puhua, ellei se ole kuvattavissa?

Tarkastellaan aluksi, minkälainen käyttö arkipuheessa on sanoilla subjektiivinen ja objektiivinen. Objektiivisella usein tarkoitetaan yksittäisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista ja ennakkoasenteesta riippumatonta. Hyvä synonyymi objektiiviselle voisi olla neutraali tai puolueeton. Kun puhutaan tiedosta, ihannetilanteessa tieto on objektiivista. Subjektiivisella on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa hiukan negatiivinen konnotaatio. ”Tämä on minun subjektiivinen mielipide”, tällä usein tarkoitetaan, joko että ”en ole perehtynyt asiaan” tai ”kyseessä on mielipidekysymys ja olen tätä ja tätä mieltä”. Mutta toisaalta kun kyse on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, objektiivisella alkaa tulla joissakin tilanteissa negatiivisia vivahteita. ”Hän suhtautuu minuun kuin objektiin” tarkoittaa ”hän ei ole kiinnostunut minusta itsestään, vaan niistä ominaisuuksista, jotka minulla on”.

Miettimättä kysymystä tätä enempää, aloin miettiä niitä tilanteita, joissa ihmisiin suhtaudutaan objektiivisesti. Tässä tapauksessa sanalla objektiivinen tarkoitan ”tiettyjä ominaisuuksia omaavaa”. Tämä on pikainen antropologinen katsaus, ja siihen ei välttämättä liity minkäänlaista kehuvaa tai kritisoivaa asennetta. Tarkoitus on antropologisen fenomenologian metodin mukaisesti vain havainnoida ympäröivää maailmaa ja kirjata siinä esiintyviä ilmiöitä. Tässä omassa katsauksessa erotan joukosta sellaiset ilmiöt, jotka omasta mielestäni sopivat edellä mainittuun määrittelyyn eli ihmiset kohtelevat toisia ihmisiä objektiivisesti. Listan asiat ovat ns. ”jäykkyysjärjestyksessä”, eli sellaiset tapaukset ovat ensin, missä on vähiten ”liikkumisvaraa” ominaisuuksien suhteen.

• Pääsyvaatimukset. Hakiessaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun oppilaitokset listaavat pääsyvaatimuksia – pitää olla tietty keskiarvo tietyistä aineista, sekä pitää saada tietty määrä pisteitä pääsykokeesta. Oppilaitokset puolestaan houkuttelevat opiskelijoita esimerkiksi yliopistosijoituksilla kansainvälisissä vertailuissa, työllisyysmahdollisuuksilla, opiskelijatoiminnalla.
  
  
• Tenttivaatimukset. Päästäkseen tentistä läpi pitää muistaa ulkoa tiettyjä ennalta määriteltyjä asioita varsinaisessa tenttitilaisuudessa. Pitää esimerkiksi muistaa sanoja toisella kielellä, tapahtumia, vuosilukuja, tutkijoiden nimiä, kuvaukset tutkijoiden teorioista. Matemaattisissa aineissa ulkoa muistelu eri riitä, vaan pitää osata soveltaa. Muistamisen ja osaamisen palkkioksi tentistä saadaan hyvä arvosana.
  
  
• Asuntohaku. Asukkaalta toivotaan tiettyjä käyttäytymisnormeja, kuten ei tupakoi eikä pidä lemmikkejä, sekä toivotaan tiettyjä tulevaisuussuunnitelmia, kuten asuu kämpässä vähintään vuoden. Vuokra-antajat houkuttelevat vuokralaisia matalilla hinnoilla ja asunnon hyvällä sijainnilla.
  
  
• Työnhaku. Työilmoituksissa usein on lista niistä osaamisista, joita hakijalta toivotaan. Osaamisten lista yleensä koskee vain kyseisellä alalla tarvittavia kykyjä, mutta toki joskus mainitaan ”pehmeitä arvoja”, kuten että hakijan oletetaan olevan aloitekykyinen, sosiaalinen, avoin muutokselle, jne.. Työpaikka puolestaan houkuttelee mahdollisia hakijoita omilla ominaisuuksilla, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla toimiva, globaali yritys, joka pyrkii tarjoamaan teollisuudelle johtavia käyttöliittymäelämyksiä.
  
  
• Treffi-ilmoitukset. Niissä usein mainitaan lista ulkonäkökriteereitä, luonneominaisuuksia sekä tulevaisuus/arvomaailma-toivomuksia, esimerkiksi et halua lapsia, tai olet valmis muuttamaan ulkomaille. Itsestään mainitaan sellaiset asiat, joita ajatellaan olevan houkuttelevia ihannekandidaatin silmissä.
  
  
• Monet kohteliaisuussäännöt. Kuten asiointi kaupassa, bussissa, jne.. Esimerkiksi asiointi kaupassa noudattaa aika säännönmukaista kaavaa – kun kassatyöntekijä tervehtii, siihen vastataan tervehdyksellä; kun hän sanoo hinnan, annetaan raha tai kortti, mihin hän yleensä sanoo kiitos; saatuaan kuitin asiakas yleensä sanoo kiitos.
  
  
• Oman ajankäytön suunnitteleminen. Oma vapaa-aika yleensä suunnitellaan käyttäen erilaisia kategorioita – treenit, elokuvakatselu, kavereiden kanssa hengailu, jne.. Jos tarkastelee omaa tai toisen kalenteria huomaa, että aika on jäsennetty tällaisiksi luokiksi. Tässä tapauksessa ”tavaroita”, jotka vaihdetaan, ovat oma aika, voimat ja raha yhdeltä osapuolelta sekä kokemukset toiselta.