Muistiinpanoja etiikan tenttikirjan reunoilta

Tarkastellaan seuraavaa väitettä (kutsutaan sitä vaikka confirmation bias evidence:ksi):

”Tapasin mukavan asian X edustajan ja aloin kannattaa X:ää.”

Hauskaksi tätä argumenttia tekee se, että se on lähes universaali. Sen avulla voi yrittää todistaa mikä tahansa väite sekä sen puolesta että vastaan. Tähän on esimerkiksi turvauduttu argumentaatiossa kristinuskon puolesta ja/tai vastaan, milloin muistelemalla ensimmäisten kristittyjen laupeuden työstä köyhien ja sairaiden parissa, milloin ristiretkiä ja inkvisitiota.

 

Tyypillinen vastaväite tätä argumenttia vastaan jonkinlainen reduktio ad absurdum:n versio, jossa näytetään, että hyväksyttyään vastaväittelijän ehdon, lopputuloksena päädytään ongelmaan:

”Tapasin myös mukavan asian Y edustajan ja aloin kannattaa Y:tä”,

missä Y on jokin keskustelijoiden kesken ehdottoman pahaksi hyväksytty asia, kuten esimerkiksi toisen ihmisen tappaminen ilman syytä. Motiivina tässä saattaa olla CBE:n täydellinen romuttaminen ja pluralismin julistaminen – kaikki pohjimmiltaan on vain mielipiteitä ilman pätevää todistusvoimaa.

 

Tämä on siinä mielessä totta, ettei etiikan kysymyksistä puhuttaessa voi esittää aukotonta todistusketjua kuten logiikassa, jossa jokainen todistusaskel muuttaa todistettavaa asiaa säilyttäen kuitenkin sen totuusarvon. Elämän alueen kysymyksissä on liikaa oletuksia, avoimia kohtia ja vakuuttavuuden vaimennusta. Jos otetaan lähes klassiseksi tullut kolmesta syllogismista koostuva deduktiivinen todistus:

P1: ”Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia”

P2: ”Sokrates on ihminen”

J: ”Sokrates on kuolevainen”.

Varsin yksinkertaiseen todistukseen sisältyy joitakin epävarmuuksia. Oletuksiksi tässä voi ottaa kuolevaisuuden käsitettä, joku voi huomauttaa, että nykyteknologioilla ihminen voi jäädyttää ennen varsinaista kuolemishetkeä, mikä mahdollistaa, että hän pystyy ainakin teoriassa elämään ikuisesti. Avoimena voi pitää väitettä kaikista ihmisistä, jota ei voi empiirisesti tarkistaa, koska luultavasti kukaan ei ole tavannut kaikkia ihmisiä. Vakuuttavuuden vaimennusta tapahtuu, jos Sokrateen tilalle laitetaan jokin itselleen tärkeä ihminen. Kumma kyllä, ilmeisen eturistiriidan ansiosta – vaistomaisen ja samalla järjen vastaisen halun kieltää läheisen kuoleman mahdollisuutta, sama väite ei kuulostakaan yhtä vakuuttavalta.

 

Muistan lukeneeni Neuvostoliitolla toimineen akateemikoksi ansioituneen lääkäri Amosovin pohdintaa siitä, miksi niin monet lääkärit juovat alkoholia ja polttavat, vaikka jälkimmäisen epäterveellisyydestä lääketieteessä vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys. Asia on nimittäin niin, että jos 60-vuotiaana tupakoitsija sairastuu jollakin todennäköisyydellä syöpään, aikaa siihen on paljon, kun taas hetkellinen nautinto tässä ja nyt poltetusta savukkeesta on realistisempi ja täten ”järkevämpi”. Niin kauan kun puhutaan mielipiteitä rakentavista elämän alueella tapahtuvista todisteista (evidensseistä) logiikan todistusten (proof:ien) sijasta on hyväksyttävä epätäydellinen argumentti niin puolesta kuin vastaankin. Täten argumentit eivät ole totta tai epätotta eikä vakuuttavia tai ei-vakuuttavia. Totuusarvon tai tarkemmin sanottuna totuuden todennäköisyyden ja vakuuttavuuden skaala on liukuva 0:n ja 1:n välillä.

 

Vaikka asian totuudenmukaisuudesta voitaisiin päästä jonkinlaiseen konsensukseen esimerkiksi hyväksymällä saman todistusaineiston, joka on suhteellisen helposti kaikkien käytettävissä, asian vakuuttavuus on eri ulottuvuusakselilla. Väitteillä on seuraukset, seurauksilla on seuraukset, ja seurausten seurauksilla on omat seuraukset ja niin edelleen. Tällaisessa päättelyketjussa väitteen teho vähenee jokaisessa todistusaskeleessa approksimaation, aika- tai etäisyys-vaimennusten johdosta. Sen lisäksi kahden erilaisen väitteen seuraukset saattavat yhteen törmätä, silloin kun ne vaativat ristiriitaista toimintaa aiheuttaen kognitiivisia dissonansseja. Voittajana on yleensä se kanta, jonka päättelyketjussa oli vähemmän askelia vahvistaen englantikielistä sanontaa: ”Charity begins at home.”

 

 

 

Moni varmasti allekirjoittaa väitteen, että varastaminen on paha sekä varastetun ostaminen on väärin, koska edesauttaa varastamista jatkossa. Tämä on myös sopusoinnussa sen negatiivisen ja empaattisen tunteen kanssa, joka väistämättä herää toiselle aiheutuvan vahingon seurauksena. Nyt ottamatta kantaa seuraavaan kysymykseen esitän, että laittomien ohjelmien lataaminen netistä ei ole enää yhtä selkeää (tai ei ainakaan tunnu yhtä selkeältä). Siitä huolimatta että konkreettiselta henkilöltä konkreettisen varastetun esineen ottaminen ja laittoman ohjelman lataamisen välillä voidaan tietyin ehdoin esittää loogisesti yksi yhteen vastaavuus, teot eivät tunnu yhtä pahoilta. Jälkimmäisessä tapauksessa on vaimennusta: tietokoneohjelma ei tunnu samanlaiselta esineeltä kuin vaikka auto, ohjelman tekijöitä on useampi, he saattavat tulla täysin toiselta mantereelta.

 

Sen takia kun lähellä on mukava X ei auta Y:llä pelottelu, vaan kannattaa näyttää vielä läheisempi Z.
 

1905, toukokuu

Lukiessani Laura Kokon toimittamaa kirjeenvaihtoa Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon välillä pidin mielessä kaksi asiaa. Ensimmäinen – kirjeet eivät olleet tarkoitettuja vieraille katseille. Ne ovat täynnä toisaalta odotusta, toivoa, epäilystä, pelkoa, epätoivoa ja toisaalta odotusta, toivoa, sympatiaa, iloa, hellyyttä ja rakkautta. Joskus lukiessani tunsin noloutta – saako tätä lukea, kun kirjoittajat milloin surun milloin ilon puuskassa kaatoivat kirjeisiin ämpärillä sielunsa mieliliikkeitä. 

Hilja kirjoittaa: 
”Millaiseksi syksymme mahtaa muodostua! Oi kun saisimme sen levolliseksi; tuo ainainen rauhaton pelko karkoittaa mielen tasaisen rauhan ja sen ilon, minkä muuten tuntisi. On kuin tekisi jotain väärinja pahaa, jotain halpaa ja luvatonta, josta ei voi tehdä selkoa ja jonka täytyy häveten peittää muilta. Ja tuntee itsensä siinä niin tuskastuneeksi ja kiihottuneeksi ettei voi toisellekaan tuottaa muuta kuin tuskaa ja kärsimystä”. 
Ihmisissä on jokin ristiriita sisäisen ja ulkoisen minän välillä.

Toinen – kirjeet olivat kirjoitettuja pitkän ajanjakson aikana, kaksi vuotta ennen Volterin ja Hiljan avioitumista. Tästä syystä lukukokemukseksi voisikin virheellisesti muodostua, että kirjeet ovat tylsähköjä, niissä on paljon toistoa, ”juoni” ei etene. Volter ja Hilja ”kirjoittivat” oman elämän romaania, siinä sekä tulevan pelon tuomaa epävarmuutta, toimettomuutta ja hylkäämistä että intoa ja paloa, joissa toistutaan, suostutellaan ja manataan.

Kirjeet ovat vain vuorosanoja. Todelliset kohtaukset tapahtuvat kaksikerroksissa taloissa, kaduilla, joilla ajetaan hevosilla, merenrannoilla, joilla katsotaan etäisyyksiin. Vai tapahtuvatko kaikkein todellisimmat kohtaukset sydämissä? Kun uudestaan ja uudestaan puhutaan metsästä, merestä, auringonsäteistä, tuulesta ja neliapiloista, voisi ajatella, että maailma on pysähtynyt. Ja niin se on. Lavasteissa on Port Arthurin valtaus, ajan ja avaruuden osoittautuminen suhteellisiksi, sortokauden loppu täällä ja vallankumous siellä, vuoden päästä toteutuu kuka tietää Minna Canthin yksi suurimmista haaveista. Mutta vasta jälkikäteen historioitsijat ja kulttuuritutkijat huomaavat lavasteita ja tuovat niitä esille. Draama on sydämissä. Vuorosanoilla on pitkä tapahtumien häntä. On vuosi 1905, toukokuu.

---

Секрет - Видение

Она прошла, как каравелла, по зеленым волнам / Прохладным ливнем после жаркого дня / Я оглянулся посмотреть, не оглянулась ли она / Чтоб посмотреть, не оглянулся ли я

(Hän käveli kuin karaveli vihreillä aalloilla / Virkistävänä suihkuna kuuman päivän jälkeen / Käännyin katsomaan taakseni / Nähdäkseni kääntyikö hän nähdäkseen käännyinkö mä)

Volter on 30.

Hän on jo tunnettu.

Batseba oli kirjoitettu.

Siellä kuningas Daavid istui ja katseli haikeasti aavikkoa.

Volter kyyristyneenä pöydän ääressä välillä nostaa päätä hakien suomenkielisiä vastineita saksalaisille.

Hilja on lääkiksen fuksi.

Tuli käytyä niissä osakunnan jutuissa.

Poliittiset keskustelut ja kaikkee.

Isolla maalla kuohuu, periferialla kaikuu.

On sokkeloisten pääskysten aika. Kaksi manööveria meni ristiin,

Volter kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä.

Hän ei ole Eino Leino, joka trubaduuriotteella saisi minkä tahansa naisen rakastumaan.

Hän esittäytyy heikkona.

Kohteliaisuusnormien teitittelyä seuraa tunnustus:

Kivistynyttä, alakuloista, vapahtumatonta, masentavaa, kaipausta.

Yksinäinen koditon koputtaa toisen oveen, kop kop oisko ystävyyden lämpöä?

Kaksi arkkia täyteen kirjoitettua tekstiä.

Hilja ymmärtää. Senkin mitä jäi kirjoittamatta.

Hän vastaa lähes yhtä pitkästi.

Pidättyneemmin mutta toivoa antaen – kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Miss you – Kashmir

There’s shark deep down under / I try to call her name / but the dark waters between us / makes me call in vain
  

Ja sitten tämä kuningas Daavidiksi eläytyjä.

Rukoilee ensin luontoa, kuuntelee tuulen virsiä.

Haltioituu meren edessä, polvistuu metsässä.

Ei riitä, sydän kun vuotaa tunteita.

Kiehuvina pisaroina ne polttavat rintaa.

Mutta pilvien välistä tuli näkyviin jumalatar.

Kipu lievittyi, kun katse sai kohteen.

Hyökyaallon tavoin hän syöksyi, ei vilkaissut taakseen.

Teki viimeisen askeleen kuilun partaalla.

Nyt on vain kaksi mahdollisuutta:

Joko pysähtyä toisen hellyyden ja vastarakkauden verkkoon,

Tai …

Volterilla oli muusa, kauan sitten hän pani koko toivon siihen.

Ja siitä lähtien tähän asti on yrittänyt selvitä haavoista.

Hän rukoilee, kuin transsissa toistaa ja toistaa toisen nimeä.

Vahvistaakseen taikaa – lempeät sanat kaksi-kolme kertaa.

Kirjeestä toiseen, kuukaudesta vuosiin.

On vain tunteiden meri, johon olemus on sulanut.

Se tahtoo, huutaa, vaatii, repii, huutaa lisää ja murskaa.

Ettei jää jäljelle mitään. 

Alle snakker sant – Siri Nilsen

hvor skal du gå / når alle veier fører til en vegg / og i den veggen er et lite søkk / fra gamle møter med ditt hode? / hvem hører du på / når alle snakker sant og sier hør / og du har hørt det tusen ganger før? / og du lurer på / hvor skal du gå?

(where should you go / when every road leads to a wall / and in the wall is a dent / from old encounters with your head? / who should you listen to / when they all speak the truth, saying «listen» / and you’ve heard it a thousand times before / and you wonder: / where should you go?)

Tyttö hento kasvoi vähän.

Mutta yhä kysyä neuvoja päiväkukilta.

Toisen rakkaus on kuin suloinen uni,

Jota on ihanaa katsella, mutta vaikeaa uskoa.

Kukkia poimitaan, suudellaan ja ihaillaan.

Voinko olla hyväksi toiselle?

Voinko olla joka aina pidetään maljakossa?

Kuivuneet neliapilat ja kirjeesi

Todistelevat sinnikkäästi jostakin.

Yrittävät läpäistä arkuuteni muurin.

En välitä, haluaisin vain vaeltaa metsässä.

Antaa auringonsäteiden kutittaa silmiäni

Hengittää sisään rauhaa, olla mitään ajattelematta.

Born to Die – Lana Del Rey

Come and take a walk on the wild side / Let me kiss you hard in the pouring rain / You like your girls insane / Choose your last words, / This is the last time / Cause you and I / We were born to die

Hilja istuu päivät pitkät kirja polvella.

Silmien edessä on kirjaimia, mutta katse on kauempana.

Tähtitornimäki, meri ja taivas. Ulappa.

Päivät ja toiset, niistä yhteenlasketut viikot, kuukaudet.

Mikä on kaiken tämän takana?

Hilja tunnustautuu heikoksi – ei uskalla uskoa rakkauteen.

Pelkää, ettei voi olla tarpeeksi hyvä toisille.

Onko ratkaisuksi jättää yrittäminen, piiloutua ison kiven taakse?

Tai …

Hilja rykäisee itsensä ylös tuosta tunteesta.

”Volter! Wolf! Minä rakastan sinua – ja minä olen jättänyt itseni

Rakkauteen.”

Kesäyö – Pariisin kevät

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan. / Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa." / Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä. / Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
 

Heidän tarina on kaunis ja kiehtova;

Tyylikäs paritanssi, joka ei ole sepitetty.

Volterin kamppailu Hiljan luottamuksesta

Ja Hiljan kamppailu itsensä kanssa.

Laulu, jonka sanat vaatisivat 1000 sivua

Kertosäkeissä toistetaan uudestaan ja uudestaan –

”Hilja, ole hyvä minulle”

Mutta se ei tee tarinasta tylsää,

Vaan ihailtavan.

On ihailtavaa Volterin tahdonvoima.

Päämäärätietoisuus omassa sisäisessä heikkoudessa.

On ihailtavaa Hiljan urheus.

Lujuus, vaikka tieviitat osoittavat toiseen suuntaan.

Näkymättömät paikat

”All I see now is blonde brunette redhead” – Cypher (elokuvasta Matrix)

Jos minun pitää valita yksi asia, jonka opin opiskeltuani teknillisessä yliopistossa, se on perustelemisen taito. Erään tietoliikennetekniikan luennoitsijan lempihokema oli – ”koulussa opetetaan oikeita vastauksia, yliopistossa opetetaan, että oikeita vastauksia ei ole”. Tällä fraasilla hän tarkoitti, että kaikilla teknologioilla on omat hyvät ja huonot puolensa, ja on osattava perustella, miksi jokin vempain on ehkä vähän parempi kuin toinen. Perustelut tai akateemisella jargonilla lähteet, niistä on olemassa useita vitsejä sarjasta miten-voittaa-mikä-tahansa-väittely kysymällä vastaväittelijältä lähteet ja tarvittaessa kyseenalaistamalla niiden luotettavuutta.

Filosofisesti yleistäen voi sanoa, että asioiden totuudenmukaisuus, ja ylipäänsä tieto asioista sinänsä nojaa perusteluihin, ne taas nojaavat omiin perusteluihin ja niin edelleen, kunnes törmätään sellaisiin perusteluihin, jotka on otettava sellaisinaan. Esimerkiksi sanan kissa voi selittää puhumalla nelijalkaisesta eläimestä, jolloin on puolestaan selitettävä, mikä on neljä, jalka ja eläin. Jos yritetään selittää näitä sanoja, saadaan uusia selitettäviä termejä. Tämä jatkuu niin kauan, kunnes törmätään sellaisiin sanoihin, joista on muiden ihmisten kanssa vahvasti ja selkeästi jaettu mielikuva; asioita, jotka uskotaan olevan totta. Tieto-opin mukaan sanottaisiin, että kaikki tieto on pohjimmiltaan uskoa.

Yleistieto, perustotuus, yleisesti hyväksytty mielipide, asioita, joista on vahva tunne niiden oikeellisuudesta. Kyseenalaistaa sellaisia, koetella niitä ja yrittää kumota ne; täysin eri asia kuin olankohautuksella ohittaa ne. Tämä on uusi taito – kysymysten esittämisen taito, jonka opin ensin tutkijatyössäni ja myöhemmin opinnoissa teologisella. On jotenkin ironista, että juuri tulevia pappeja ja uskonnonopettajia kehotetaan opinnoissa ylittämään ”pyhän”. Itse asiassa sanan ”pyhä” uskontotieteilijän Veikko Anttosen esittämän teorian mukaan tarkoitti rajaa, joka muinaisissa yhteisöissä erotti turvallisen kotipiirin vaarallisesta ja tuntemattomasta erämaasta.

”Tiedettä ei enää ole, on vain tekniikkoja ja teknologioita” – näin kuuluu eräs lukemani liioitteleva toteamus. On kuitenkin pitkälti totta, että tiedemiehet hyppivät tarkasti määriteltyjen rajojen yli. Kun tutkija lakkasi olemasta diletantti, hänen työstä tuli tavallinen ammatti, jossa joku tilaa viulut ja määrittelee hiekkalaatikon rajoja. Saa esittää vain tietyntyyppisiä kysymyksiä. Tekniikan puolella tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tutkimus on päämäärähakuista, hyvä tutkimuskohde saa rahoitusta, jos sen tuloksena jotakin toimii nopeammin, tehokkaammin, halvemmin.

Mielenkiintoinen yhtymäkohta on Ray Bradburyn dystopisessa sci-fi-romaanissa Farenheit 451, jossa Clarisse sanoo Montagille, että nykyään kysytään miten-kysymyksiä unohtaen kokonaan miksi-kysymyksiä. Samanaiheinen keskustelu löytyy de Saint-Exupéryn kirjasta Pikkuprinssi, jossa pikkuprinssi kiivastuu kirjailijalle siitä, että tämä ignoroi vähäpätöisinä prinssin kysymyksiä ruususta ja lampaasta, koska on muka ”keskittynyt tekemään tärkeitä asioita”. Prinssi jatkaa – ”lampaat jo ikuisuuksia syövät ruusuja eikä kukaan selitä tätä”.

Perustelemisen ja perustelemista vaativien kysymysten lisäksi on joskus hyödyllistä kääntää katse kysymyksiin, jotka eivät vaadi perustelemista. Miksi? Koska tällaiset näennäisesti lapselliset miksi-kuu-ei-ole-juustoa-kysymykset voivat johtaa ulos perustelujen vankilasta – kysymyksistä, jotka joko ovat jo kysytty tai ovat luonteeltaan sellaisia, että mahtuvat vain tarkasti määriteltyyn kategoriaan. En manifestoi mitään tiedollista anarkismia, joka asettaisi kaikki kysymykset samalle viivalle. Renessanssin mukana syntynyt ja nykyisen tieteellisen metodin muovannut naturalistinen tiede on leikki, jossa on omat pelisäännöt. Leikki ilman sääntöjä ei toimisi, mutta säännöt ovat siinä mielessä kankeita, että pakottavat kaikki omaan muottiin. Niiden lisäksi yhtä tärkeänä leikissä on vapautta salliva asenne.

Luin psykologilta Vladimir Levilta vinkkejä siihen, miten voi elävöittää harmaata arkea, jos se alkaa tuntua tylsältä ja tasapaksulta. Hän kannustaa erilaisiin ajatusleikkeihin, jotka ovat sekä mukaansatempaavia että yksinkertaisia. Eräs sellainen on ”katoavien muistojen”-leikki, jossa yritetään pitää mielessä helposti unohtuvia asioita, kuten unet, äänten intonaatiot, värien sävyt. Toinen on assosiaatioleikki, jossa arkiset asiat yritetään liittää johonkin tunnettuun – ketä näyttelijää vastaantulija muistuttaa, mitä toinen tekisi, jos nyt oltaisiin siinä ja siinä elokuvan kohtauksessa.

Itse sattumalta kehitin itselleni vastaavanlaisen ”turisti”-leikin. Oltuani Genevessä vaelsin pitkin katuja, jolloin yhtäkkiä kadunkyltti kiinnitti huomiotani. Päästyäni hetkellisestä ei-ole-todellista-reaktiosta, kävelin pitkin katua, ja havaitsin asioiden olevan täsmälleen kuvausten mukaisiksi. Kysessä oli nimittäin Rue de Berne – Bernin katu, Paulo Coelhon romaaniin Yksitoista minuuttia sijoittuvasta kadusta. Vaikka esipuheessa sanottiinkin romaanin perustuvan tositapahtumiin, oli iloinen yllätys törmätä siihen. Todellinen ja kuvitteellinen maailma yhdistyivät.

Tästä tapauksesta lähtien aloin kiinnittää huomiota paikkoihin ja paikoissa sijaitseviin ulottuvuuksiin: Paikat, josta voi helposti kävellä ohi ja nähdä yllätys, mutta ei kävellä. Paikat, jotka säilövät historiallisen leiman, josta ei välttämättä tiedetä. Paikat, joihin on sisällytetty jokin viesti, jota ei huomata. Paikat, joista voi oppia jotakin uutta, mutta ei opita, koska ei ole tapana. Paikat, joista voi kehittää itselleen iloinen merkitys, mutta ei pysähdytä miettimään sitä.

---

Ensimmäinen yllättävä löytö ilmestyi paikasta, josta olen kulkenut satoja kertoja ohi mitään siitä aavistamatta. Tavallisen helsinkiläisen katujulkisivun takana paljastui hieno näky – arkkitehtien takapihalle ”sysätty” kaupungin yksi vanhemmista rakennuksista ns. laivurin talo.

Tiesin jo ennen, että takapihoissa katsojalle avautuu aivan toisenlainen Helsinki. Huomaamattomat, usein uhkaavilla yksityisalue-kylteillä varustetut takapihoille johtavat tunnelit. Niiden toisessa päässä pilkottaa toisenlaisuuden ja verrattuna katujen vilkkauteen aution paikan tuomaa salaperäisyyttä. Siinä on historian kaupunki –kerroskakun tavoin paljastuu rakennustyylien aikakaudet. Siinä on personalinen kaupunki – yhdenmukaisiksi ja tylsähkön sileiksi viilatut julkisivut väistyvät, kun tilalle tulevat eri talojen saumat ja asukkaiden oman maun mukaan koristeltuja ikkunoita.

Helsingin pihat ovat omalaatuinen arkkitehtoninen ulkoilumuseo, mutta kyseinen löytö sai miettimään muita paikkoja, jotka ovat tavalla tai toisella katseen ”ulottumattomissa”. Eräs sellainen on kaikille ohikulkijoille näkyvillä oleva Kolmen sepän patsas. Tarkkaavainen katse huomaa useita reikiä alasimessa. Niitä on tullut sirpaleista jatkosodan pommituksissa 1944. Jotenkin on tosi jännä ajatus, että yhdellä vilkkaimmista kaduista, jossa kävellessä katselee kauppojen näyteikkunoita ja terasseilla rentoutuvia ihmisiä; siinä täsmälleen samassa paikassa on kenties huolestuneena vilkaistu taivaalle.

 

Toinen tietämäni piilotettu viesti on Lönnrotin patsaan jalustassa. Siinä on ylösalaisin pirun reliefi.

Mitä kummallista voi olla Kampin hiljaisuuden kappelissa? Mielestäni suunnittelijoiden ajatus rauhan ja hiljaisuuden saarekkeesta kiireen ja melun keskellä on varsin onnistunut. Kun sulkee perässään kappelin oven, hetkessä teleporttaa itsensä täysin erilaiseen äänimaisemaan. Ikkunoiden puute sekä sisäseinien kaareva ja homogeeninen pinta tuo mieleen kalevalaisen maailman synnyttäneen munan. Toki hiljaisia ja rauhallisia paikkoja löytyy syrjäisistä seuduista, mutta se, että samanhenkinen paikka löytyy keskellä vilkasta Kamppia, on varsin uusi.

Aiemmin moitituissa julkisivuissakin on riittävästi arvoituksia ja löytöjä. Monet varmasti erottavat ja tunnistavat Senaattitorin ympäristössä Engelin suunnittelemia yliopistorakennusten edustamaa uusklassista tyyliä. Suuri joukko rakennuksia valmistui samaan aikaan, ja on tapahtumansa leima – Suomi siirtyi Ruotsista Venäjälle, pääkaupunki siirtyi lähemmäksi Pietaria ja pieneen Helsinkiin oli rakennettava kokonainen keskusta tyhjältä pöydältä. Katukuvassa on myös pienempiä aikansa merkkejä – nopeasti itsenäistymisen jälkeen Suomessa astui voimaan uskonnonvapauslaki, joka salli muiden kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskontojen harjoittamista, niinpä pienemmät uskontoyhteisöt alkoivat rakentaa kotikirkkoja omille kokoontumisille ja jumalanpalveluksille. Tällaiset talot sulautuvat muihin asuintaloihin mutta ovat tunnistettavissa jonkun kerroksen kaksikerroksisena salina, jonne koko seurakunta mahtuisi. Tällainen on esimerkiksi vapaan seurakunnan talo Johanneksenkirkon lähellä.

Joskus merkitys puuttuu, kunnes joku sen keksii. Tapiolan keskustassa on Tapio Junnon suunnittelema patsas Häikäisty. Pidin sitä varsin huomaamattomana, kunnes kuulin yhden tuttuni kiinnostavan tulkinnan siitä. Patsas kuvaisi ihmistä, jonka sileä pinta heijastaisi Jumalan lähettämää valoa muille ihmisille. Nyt patsas ei ole enää sama minulle, koska muistelen tuttavaani ja hänen osuvaa tulkintaa, kun näen sitä.

---

Kun mietin kirjoituksen teemaa – tapaa kiinnittää huomiota ”tavattomiin” asioihin tavallisessa, ensimmäisenä tulee mieleen piilotettu. Mutta se on sikäli ongelmallinen, että silloin täytyy olla määrätietoinen tekijä piilottamassa, mikä ei läheskään aina pidä paikkaansa. Sama koskee salattua eli asiaa, josta on sovittu olla puhumatta. Kaikki edellä mainitut mielenkiintoiset ja uusia näkökulmia sisältävät paikat ovat kaikkien nähtävillä, en kutsuisi niitä huomaamattomiksikaan, koska huomaamaton on merkityksessä lähellä sanoja ei-kiinnostava, tavallinen, harmaa. Jäljelle jää näkymätön. Asia, joka syystä tai toisesta ei ”näy” katsojalle. Näkymättömäksi ihmiselle jäävät esimerkiksi nämä: tavallista matalataajuisempi valo, Maan magneettikenttä, vitamiinipitoisuus eri ruokatarvikkeissa. Ihmiskehon fyysisen rajoittuneisuuden vuoksi näitä ei pysty havaitsemaan kuin erilaisten mittalaitteiden avulla. On tieteen ansiota, että nämä asiat tulivat näkyviksi. Mutta on hassua, miten monet paljaalla silmällä havaittavat ja ei-yhtään-vähemmän kiinnostavat asiat ovat ”näkymättömiä”. Tarvitaanko tähän apuun toisenlaisia mittalaitteita?