1905, toukokuu

Lukiessani Laura Kokon toimittamaa kirjeenvaihtoa Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon välillä pidin mielessä kaksi asiaa. Ensimmäinen – kirjeet eivät olleet tarkoitettuja vieraille katseille. Ne ovat täynnä toisaalta odotusta, toivoa, epäilystä, pelkoa, epätoivoa ja toisaalta odotusta, toivoa, sympatiaa, iloa, hellyyttä ja rakkautta. Joskus lukiessani tunsin noloutta – saako tätä lukea, kun kirjoittajat milloin surun milloin ilon puuskassa kaatoivat kirjeisiin ämpärillä sielunsa mieliliikkeitä. 

Hilja kirjoittaa: 
”Millaiseksi syksymme mahtaa muodostua! Oi kun saisimme sen levolliseksi; tuo ainainen rauhaton pelko karkoittaa mielen tasaisen rauhan ja sen ilon, minkä muuten tuntisi. On kuin tekisi jotain väärinja pahaa, jotain halpaa ja luvatonta, josta ei voi tehdä selkoa ja jonka täytyy häveten peittää muilta. Ja tuntee itsensä siinä niin tuskastuneeksi ja kiihottuneeksi ettei voi toisellekaan tuottaa muuta kuin tuskaa ja kärsimystä”. 
Ihmisissä on jokin ristiriita sisäisen ja ulkoisen minän välillä.

Toinen – kirjeet olivat kirjoitettuja pitkän ajanjakson aikana, kaksi vuotta ennen Volterin ja Hiljan avioitumista. Tästä syystä lukukokemukseksi voisikin virheellisesti muodostua, että kirjeet ovat tylsähköjä, niissä on paljon toistoa, ”juoni” ei etene. Volter ja Hilja ”kirjoittivat” oman elämän romaania, siinä sekä tulevan pelon tuomaa epävarmuutta, toimettomuutta ja hylkäämistä että intoa ja paloa, joissa toistutaan, suostutellaan ja manataan.

Kirjeet ovat vain vuorosanoja. Todelliset kohtaukset tapahtuvat kaksikerroksissa taloissa, kaduilla, joilla ajetaan hevosilla, merenrannoilla, joilla katsotaan etäisyyksiin. Vai tapahtuvatko kaikkein todellisimmat kohtaukset sydämissä? Kun uudestaan ja uudestaan puhutaan metsästä, merestä, auringonsäteistä, tuulesta ja neliapiloista, voisi ajatella, että maailma on pysähtynyt. Ja niin se on. Lavasteissa on Port Arthurin valtaus, ajan ja avaruuden osoittautuminen suhteellisiksi, sortokauden loppu täällä ja vallankumous siellä, vuoden päästä toteutuu kuka tietää Minna Canthin yksi suurimmista haaveista. Mutta vasta jälkikäteen historioitsijat ja kulttuuritutkijat huomaavat lavasteita ja tuovat niitä esille. Draama on sydämissä. Vuorosanoilla on pitkä tapahtumien häntä. On vuosi 1905, toukokuu.

---

Секрет - Видение

Она прошла, как каравелла, по зеленым волнам / Прохладным ливнем после жаркого дня / Я оглянулся посмотреть, не оглянулась ли она / Чтоб посмотреть, не оглянулся ли я

(Hän käveli kuin karaveli vihreillä aalloilla / Virkistävänä suihkuna kuuman päivän jälkeen / Käännyin katsomaan taakseni / Nähdäkseni kääntyikö hän nähdäkseen käännyinkö mä)

Volter on 30.

Hän on jo tunnettu.

Batseba oli kirjoitettu.

Siellä kuningas Daavid istui ja katseli haikeasti aavikkoa.

Volter kyyristyneenä pöydän ääressä välillä nostaa päätä hakien suomenkielisiä vastineita saksalaisille.

Hilja on lääkiksen fuksi.

Tuli käytyä niissä osakunnan jutuissa.

Poliittiset keskustelut ja kaikkee.

Isolla maalla kuohuu, periferialla kaikuu.

On sokkeloisten pääskysten aika. Kaksi manööveria meni ristiin,

Volter kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä.

Hän ei ole Eino Leino, joka trubaduuriotteella saisi minkä tahansa naisen rakastumaan.

Hän esittäytyy heikkona.

Kohteliaisuusnormien teitittelyä seuraa tunnustus:

Kivistynyttä, alakuloista, vapahtumatonta, masentavaa, kaipausta.

Yksinäinen koditon koputtaa toisen oveen, kop kop oisko ystävyyden lämpöä?

Kaksi arkkia täyteen kirjoitettua tekstiä.

Hilja ymmärtää. Senkin mitä jäi kirjoittamatta.

Hän vastaa lähes yhtä pitkästi.

Pidättyneemmin mutta toivoa antaen – kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Miss you – Kashmir

There’s shark deep down under / I try to call her name / but the dark waters between us / makes me call in vain
  

Ja sitten tämä kuningas Daavidiksi eläytyjä.

Rukoilee ensin luontoa, kuuntelee tuulen virsiä.

Haltioituu meren edessä, polvistuu metsässä.

Ei riitä, sydän kun vuotaa tunteita.

Kiehuvina pisaroina ne polttavat rintaa.

Mutta pilvien välistä tuli näkyviin jumalatar.

Kipu lievittyi, kun katse sai kohteen.

Hyökyaallon tavoin hän syöksyi, ei vilkaissut taakseen.

Teki viimeisen askeleen kuilun partaalla.

Nyt on vain kaksi mahdollisuutta:

Joko pysähtyä toisen hellyyden ja vastarakkauden verkkoon,

Tai …

Volterilla oli muusa, kauan sitten hän pani koko toivon siihen.

Ja siitä lähtien tähän asti on yrittänyt selvitä haavoista.

Hän rukoilee, kuin transsissa toistaa ja toistaa toisen nimeä.

Vahvistaakseen taikaa – lempeät sanat kaksi-kolme kertaa.

Kirjeestä toiseen, kuukaudesta vuosiin.

On vain tunteiden meri, johon olemus on sulanut.

Se tahtoo, huutaa, vaatii, repii, huutaa lisää ja murskaa.

Ettei jää jäljelle mitään. 

Alle snakker sant – Siri Nilsen

hvor skal du gå / når alle veier fører til en vegg / og i den veggen er et lite søkk / fra gamle møter med ditt hode? / hvem hører du på / når alle snakker sant og sier hør / og du har hørt det tusen ganger før? / og du lurer på / hvor skal du gå?

(where should you go / when every road leads to a wall / and in the wall is a dent / from old encounters with your head? / who should you listen to / when they all speak the truth, saying «listen» / and you’ve heard it a thousand times before / and you wonder: / where should you go?)

Tyttö hento kasvoi vähän.

Mutta yhä kysyä neuvoja päiväkukilta.

Toisen rakkaus on kuin suloinen uni,

Jota on ihanaa katsella, mutta vaikeaa uskoa.

Kukkia poimitaan, suudellaan ja ihaillaan.

Voinko olla hyväksi toiselle?

Voinko olla joka aina pidetään maljakossa?

Kuivuneet neliapilat ja kirjeesi

Todistelevat sinnikkäästi jostakin.

Yrittävät läpäistä arkuuteni muurin.

En välitä, haluaisin vain vaeltaa metsässä.

Antaa auringonsäteiden kutittaa silmiäni

Hengittää sisään rauhaa, olla mitään ajattelematta.

Born to Die – Lana Del Rey

Come and take a walk on the wild side / Let me kiss you hard in the pouring rain / You like your girls insane / Choose your last words, / This is the last time / Cause you and I / We were born to die

Hilja istuu päivät pitkät kirja polvella.

Silmien edessä on kirjaimia, mutta katse on kauempana.

Tähtitornimäki, meri ja taivas. Ulappa.

Päivät ja toiset, niistä yhteenlasketut viikot, kuukaudet.

Mikä on kaiken tämän takana?

Hilja tunnustautuu heikoksi – ei uskalla uskoa rakkauteen.

Pelkää, ettei voi olla tarpeeksi hyvä toisille.

Onko ratkaisuksi jättää yrittäminen, piiloutua ison kiven taakse?

Tai …

Hilja rykäisee itsensä ylös tuosta tunteesta.

”Volter! Wolf! Minä rakastan sinua – ja minä olen jättänyt itseni

Rakkauteen.”

Kesäyö – Pariisin kevät

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan. / Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa." / Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä. / Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
 

Heidän tarina on kaunis ja kiehtova;

Tyylikäs paritanssi, joka ei ole sepitetty.

Volterin kamppailu Hiljan luottamuksesta

Ja Hiljan kamppailu itsensä kanssa.

Laulu, jonka sanat vaatisivat 1000 sivua

Kertosäkeissä toistetaan uudestaan ja uudestaan –

”Hilja, ole hyvä minulle”

Mutta se ei tee tarinasta tylsää,

Vaan ihailtavan.

On ihailtavaa Volterin tahdonvoima.

Päämäärätietoisuus omassa sisäisessä heikkoudessa.

On ihailtavaa Hiljan urheus.

Lujuus, vaikka tieviitat osoittavat toiseen suuntaan.

Näkymättömät paikat

”All I see now is blonde brunette redhead” – Cypher (elokuvasta Matrix)

Jos minun pitää valita yksi asia, jonka opin opiskeltuani teknillisessä yliopistossa, se on perustelemisen taito. Erään tietoliikennetekniikan luennoitsijan lempihokema oli – ”koulussa opetetaan oikeita vastauksia, yliopistossa opetetaan, että oikeita vastauksia ei ole”. Tällä fraasilla hän tarkoitti, että kaikilla teknologioilla on omat hyvät ja huonot puolensa, ja on osattava perustella, miksi jokin vempain on ehkä vähän parempi kuin toinen. Perustelut tai akateemisella jargonilla lähteet, niistä on olemassa useita vitsejä sarjasta miten-voittaa-mikä-tahansa-väittely kysymällä vastaväittelijältä lähteet ja tarvittaessa kyseenalaistamalla niiden luotettavuutta.

Filosofisesti yleistäen voi sanoa, että asioiden totuudenmukaisuus, ja ylipäänsä tieto asioista sinänsä nojaa perusteluihin, ne taas nojaavat omiin perusteluihin ja niin edelleen, kunnes törmätään sellaisiin perusteluihin, jotka on otettava sellaisinaan. Esimerkiksi sanan kissa voi selittää puhumalla nelijalkaisesta eläimestä, jolloin on puolestaan selitettävä, mikä on neljä, jalka ja eläin. Jos yritetään selittää näitä sanoja, saadaan uusia selitettäviä termejä. Tämä jatkuu niin kauan, kunnes törmätään sellaisiin sanoihin, joista on muiden ihmisten kanssa vahvasti ja selkeästi jaettu mielikuva; asioita, jotka uskotaan olevan totta. Tieto-opin mukaan sanottaisiin, että kaikki tieto on pohjimmiltaan uskoa.

Yleistieto, perustotuus, yleisesti hyväksytty mielipide, asioita, joista on vahva tunne niiden oikeellisuudesta. Kyseenalaistaa sellaisia, koetella niitä ja yrittää kumota ne; täysin eri asia kuin olankohautuksella ohittaa ne. Tämä on uusi taito – kysymysten esittämisen taito, jonka opin ensin tutkijatyössäni ja myöhemmin opinnoissa teologisella. On jotenkin ironista, että juuri tulevia pappeja ja uskonnonopettajia kehotetaan opinnoissa ylittämään ”pyhän”. Itse asiassa sanan ”pyhä” uskontotieteilijän Veikko Anttosen esittämän teorian mukaan tarkoitti rajaa, joka muinaisissa yhteisöissä erotti turvallisen kotipiirin vaarallisesta ja tuntemattomasta erämaasta.

”Tiedettä ei enää ole, on vain tekniikkoja ja teknologioita” – näin kuuluu eräs lukemani liioitteleva toteamus. On kuitenkin pitkälti totta, että tiedemiehet hyppivät tarkasti määriteltyjen rajojen yli. Kun tutkija lakkasi olemasta diletantti, hänen työstä tuli tavallinen ammatti, jossa joku tilaa viulut ja määrittelee hiekkalaatikon rajoja. Saa esittää vain tietyntyyppisiä kysymyksiä. Tekniikan puolella tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tutkimus on päämäärähakuista, hyvä tutkimuskohde saa rahoitusta, jos sen tuloksena jotakin toimii nopeammin, tehokkaammin, halvemmin.

Mielenkiintoinen yhtymäkohta on Ray Bradburyn dystopisessa sci-fi-romaanissa Farenheit 451, jossa Clarisse sanoo Montagille, että nykyään kysytään miten-kysymyksiä unohtaen kokonaan miksi-kysymyksiä. Samanaiheinen keskustelu löytyy de Saint-Exupéryn kirjasta Pikkuprinssi, jossa pikkuprinssi kiivastuu kirjailijalle siitä, että tämä ignoroi vähäpätöisinä prinssin kysymyksiä ruususta ja lampaasta, koska on muka ”keskittynyt tekemään tärkeitä asioita”. Prinssi jatkaa – ”lampaat jo ikuisuuksia syövät ruusuja eikä kukaan selitä tätä”.

Perustelemisen ja perustelemista vaativien kysymysten lisäksi on joskus hyödyllistä kääntää katse kysymyksiin, jotka eivät vaadi perustelemista. Miksi? Koska tällaiset näennäisesti lapselliset miksi-kuu-ei-ole-juustoa-kysymykset voivat johtaa ulos perustelujen vankilasta – kysymyksistä, jotka joko ovat jo kysytty tai ovat luonteeltaan sellaisia, että mahtuvat vain tarkasti määriteltyyn kategoriaan. En manifestoi mitään tiedollista anarkismia, joka asettaisi kaikki kysymykset samalle viivalle. Renessanssin mukana syntynyt ja nykyisen tieteellisen metodin muovannut naturalistinen tiede on leikki, jossa on omat pelisäännöt. Leikki ilman sääntöjä ei toimisi, mutta säännöt ovat siinä mielessä kankeita, että pakottavat kaikki omaan muottiin. Niiden lisäksi yhtä tärkeänä leikissä on vapautta salliva asenne.

Luin psykologilta Vladimir Levilta vinkkejä siihen, miten voi elävöittää harmaata arkea, jos se alkaa tuntua tylsältä ja tasapaksulta. Hän kannustaa erilaisiin ajatusleikkeihin, jotka ovat sekä mukaansatempaavia että yksinkertaisia. Eräs sellainen on ”katoavien muistojen”-leikki, jossa yritetään pitää mielessä helposti unohtuvia asioita, kuten unet, äänten intonaatiot, värien sävyt. Toinen on assosiaatioleikki, jossa arkiset asiat yritetään liittää johonkin tunnettuun – ketä näyttelijää vastaantulija muistuttaa, mitä toinen tekisi, jos nyt oltaisiin siinä ja siinä elokuvan kohtauksessa.

Itse sattumalta kehitin itselleni vastaavanlaisen ”turisti”-leikin. Oltuani Genevessä vaelsin pitkin katuja, jolloin yhtäkkiä kadunkyltti kiinnitti huomiotani. Päästyäni hetkellisestä ei-ole-todellista-reaktiosta, kävelin pitkin katua, ja havaitsin asioiden olevan täsmälleen kuvausten mukaisiksi. Kysessä oli nimittäin Rue de Berne – Bernin katu, Paulo Coelhon romaaniin Yksitoista minuuttia sijoittuvasta kadusta. Vaikka esipuheessa sanottiinkin romaanin perustuvan tositapahtumiin, oli iloinen yllätys törmätä siihen. Todellinen ja kuvitteellinen maailma yhdistyivät.

Tästä tapauksesta lähtien aloin kiinnittää huomiota paikkoihin ja paikoissa sijaitseviin ulottuvuuksiin: Paikat, josta voi helposti kävellä ohi ja nähdä yllätys, mutta ei kävellä. Paikat, jotka säilövät historiallisen leiman, josta ei välttämättä tiedetä. Paikat, joihin on sisällytetty jokin viesti, jota ei huomata. Paikat, joista voi oppia jotakin uutta, mutta ei opita, koska ei ole tapana. Paikat, joista voi kehittää itselleen iloinen merkitys, mutta ei pysähdytä miettimään sitä.

---

Ensimmäinen yllättävä löytö ilmestyi paikasta, josta olen kulkenut satoja kertoja ohi mitään siitä aavistamatta. Tavallisen helsinkiläisen katujulkisivun takana paljastui hieno näky – arkkitehtien takapihalle ”sysätty” kaupungin yksi vanhemmista rakennuksista ns. laivurin talo.

Tiesin jo ennen, että takapihoissa katsojalle avautuu aivan toisenlainen Helsinki. Huomaamattomat, usein uhkaavilla yksityisalue-kylteillä varustetut takapihoille johtavat tunnelit. Niiden toisessa päässä pilkottaa toisenlaisuuden ja verrattuna katujen vilkkauteen aution paikan tuomaa salaperäisyyttä. Siinä on historian kaupunki –kerroskakun tavoin paljastuu rakennustyylien aikakaudet. Siinä on personalinen kaupunki – yhdenmukaisiksi ja tylsähkön sileiksi viilatut julkisivut väistyvät, kun tilalle tulevat eri talojen saumat ja asukkaiden oman maun mukaan koristeltuja ikkunoita.

Helsingin pihat ovat omalaatuinen arkkitehtoninen ulkoilumuseo, mutta kyseinen löytö sai miettimään muita paikkoja, jotka ovat tavalla tai toisella katseen ”ulottumattomissa”. Eräs sellainen on kaikille ohikulkijoille näkyvillä oleva Kolmen sepän patsas. Tarkkaavainen katse huomaa useita reikiä alasimessa. Niitä on tullut sirpaleista jatkosodan pommituksissa 1944. Jotenkin on tosi jännä ajatus, että yhdellä vilkkaimmista kaduista, jossa kävellessä katselee kauppojen näyteikkunoita ja terasseilla rentoutuvia ihmisiä; siinä täsmälleen samassa paikassa on kenties huolestuneena vilkaistu taivaalle.

 

Toinen tietämäni piilotettu viesti on Lönnrotin patsaan jalustassa. Siinä on ylösalaisin pirun reliefi.

Mitä kummallista voi olla Kampin hiljaisuuden kappelissa? Mielestäni suunnittelijoiden ajatus rauhan ja hiljaisuuden saarekkeesta kiireen ja melun keskellä on varsin onnistunut. Kun sulkee perässään kappelin oven, hetkessä teleporttaa itsensä täysin erilaiseen äänimaisemaan. Ikkunoiden puute sekä sisäseinien kaareva ja homogeeninen pinta tuo mieleen kalevalaisen maailman synnyttäneen munan. Toki hiljaisia ja rauhallisia paikkoja löytyy syrjäisistä seuduista, mutta se, että samanhenkinen paikka löytyy keskellä vilkasta Kamppia, on varsin uusi.

Aiemmin moitituissa julkisivuissakin on riittävästi arvoituksia ja löytöjä. Monet varmasti erottavat ja tunnistavat Senaattitorin ympäristössä Engelin suunnittelemia yliopistorakennusten edustamaa uusklassista tyyliä. Suuri joukko rakennuksia valmistui samaan aikaan, ja on tapahtumansa leima – Suomi siirtyi Ruotsista Venäjälle, pääkaupunki siirtyi lähemmäksi Pietaria ja pieneen Helsinkiin oli rakennettava kokonainen keskusta tyhjältä pöydältä. Katukuvassa on myös pienempiä aikansa merkkejä – nopeasti itsenäistymisen jälkeen Suomessa astui voimaan uskonnonvapauslaki, joka salli muiden kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskontojen harjoittamista, niinpä pienemmät uskontoyhteisöt alkoivat rakentaa kotikirkkoja omille kokoontumisille ja jumalanpalveluksille. Tällaiset talot sulautuvat muihin asuintaloihin mutta ovat tunnistettavissa jonkun kerroksen kaksikerroksisena salina, jonne koko seurakunta mahtuisi. Tällainen on esimerkiksi vapaan seurakunnan talo Johanneksenkirkon lähellä.

Joskus merkitys puuttuu, kunnes joku sen keksii. Tapiolan keskustassa on Tapio Junnon suunnittelema patsas Häikäisty. Pidin sitä varsin huomaamattomana, kunnes kuulin yhden tuttuni kiinnostavan tulkinnan siitä. Patsas kuvaisi ihmistä, jonka sileä pinta heijastaisi Jumalan lähettämää valoa muille ihmisille. Nyt patsas ei ole enää sama minulle, koska muistelen tuttavaani ja hänen osuvaa tulkintaa, kun näen sitä.

---

Kun mietin kirjoituksen teemaa – tapaa kiinnittää huomiota ”tavattomiin” asioihin tavallisessa, ensimmäisenä tulee mieleen piilotettu. Mutta se on sikäli ongelmallinen, että silloin täytyy olla määrätietoinen tekijä piilottamassa, mikä ei läheskään aina pidä paikkaansa. Sama koskee salattua eli asiaa, josta on sovittu olla puhumatta. Kaikki edellä mainitut mielenkiintoiset ja uusia näkökulmia sisältävät paikat ovat kaikkien nähtävillä, en kutsuisi niitä huomaamattomiksikaan, koska huomaamaton on merkityksessä lähellä sanoja ei-kiinnostava, tavallinen, harmaa. Jäljelle jää näkymätön. Asia, joka syystä tai toisesta ei ”näy” katsojalle. Näkymättömäksi ihmiselle jäävät esimerkiksi nämä: tavallista matalataajuisempi valo, Maan magneettikenttä, vitamiinipitoisuus eri ruokatarvikkeissa. Ihmiskehon fyysisen rajoittuneisuuden vuoksi näitä ei pysty havaitsemaan kuin erilaisten mittalaitteiden avulla. On tieteen ansiota, että nämä asiat tulivat näkyviksi. Mutta on hassua, miten monet paljaalla silmällä havaittavat ja ei-yhtään-vähemmän kiinnostavat asiat ovat ”näkymättömiä”. Tarvitaanko tähän apuun toisenlaisia mittalaitteita?

Sotkemisen taito

Venäjällä kuuluisa teologi ja apologeetta Andrei Kuraev kerran puhui omasta suhtautumisesta kirjoihin. Neuvostoaikana kaikkia kirjoja ei painettu, joten hyvä kirja oli löytö, ja kirjoja hankittiin vain niiden itsensä vuoksi. Nykyaikana kun kaikkia kirjoja on vapaasti saatavilla, tuli uusia ongelma vastaan – asunnosta alkoi loppua tilaa kirjoille. Sen jälkeen kun tilaongelma oli jotenkuten ratkaistu mm. muuttamalla parveke kirjojen säilöntäpaikaksi, iski ymmärrys, että rajoittava tekijä onkin aika. Jopa kaikkia hyviä kirjoja ei ehdi lukea elämän aikana.

Näitä pohdintoja hipaisevan ajatuksen esitti Kari Enqvist Yliopisto lehdessä toteamalla hauskalla tavalla, että kokonaisen hyllykön verran vievät 80-luvun tietosanakirjat olivat eräänlaisia tiedon epäjumalia. Näitä tiiliskivisarjoja ei edes luettu, niitä hankittiin sivistyksen ja aseman merkiksi.

Viimeisenä tähän aiheeseen liittyvänä viittauksena mainitsen Tapio Puolimatkan, joka puhui siitä, että kannattaa lukea sellaisia kirjoja, joista ei ymmärrä. Koska jos lukee vain, mikä on entuudestaan tuttua, lukee vain sitä, mitä jo valmiiksi tietää.

Mitä yhteistä?

Elämän pituuden rajoittama aika lukea eikä näyttää lukevalta, sekä oppia ja kasvaa lukemastaan.

Lukeminen on vanhin harrastukseni. Lapsena luin dekkareita ja sci-fiä, ja lempikirjailijoitani olivat James Hadley Chase ja Robert Sheckley. Teininä koulun opetusohjelman tartuttamana siirryin lukemaan klassikoita. Silloin Dostojevkin piirtämät psykologiset muotokuvat aikalaisistaan olivat suosikkiani. Myös uusien postmodernismin suuntausten kuten esimerkiksi eksistentialismin sellaiset uranuurtajat kuin Hermann Hesse ja Jean Paul Sartre olivat kiehtovia. Silloin tällöin innostuin lukemaan tiettynä aikana mainostamia hittejä. Olin sen ajan silminnäkijä, kun Paulo Coelho, J. K. Rowling, Janusz Wisniewski, Haruki Murakami ja Viktor Pelevin tulivat kuuluisiksi. Viimeisinä aikoina olen ehkä eniten lukenut populaaritieteellistä kirjallisuutta aiheesta kuin toisesta.

Kiehtovinta lukemisessa on päästä ennestään tuntemattomiin maailmoihin, elää niiden sisäisten luonnonlakien mukaan, kokea jännityksiä, ratkoa salaisuuksia, tehdä löytöjä. Siinä on jonkinlaista taikaa – aika ja etäisyydet typistyvät kuin hanuri, kun pääsee kuulemaan niiden äänen, mitkä elivät kymmeniä tai satoja vuosia sitten täysin erilaisissa paikoissa ja olosuhteissa.

Oi, sitä rikkauden ja täyteyden tunnetta kun kääntää romaanin viimeisen sivun!

Ajan mittaan mitä enemmän on lukenut, on pikku hiljaa kehkeytynyt toinen pitkäkestoisempi ajatus, että lukemani jotenkin katoaa. Vähän niin kuin on nähnyt henkeään pidättävän auringonlaskun luonnossa, tulevaisuus ja menneisyys vaikka eivät ole olemassa, silti jopa ajatus niistä hetkeksi haihtuu. Ja se mitä on, on tässä ja nyt. Kuitenkin lähdettyään jää vain muisto siitä, joka haalistuu ja lopulta hälvenee.

Oppijina tiedämme, että on eri asia lukea, ymmärtää lukemansa ja muistaa lukemansa. Itse määrittelisin muistamisen erittäin syvälliseksi ymmärtämiseksi. Asia kirkastuu, se nähdään joko itselleen tärkeäksi tai vaihtoehtoisesti toisille tärkeäksi, mutta silti mieleen piirtyvät ulottuvuudet muuttavat asian elottomista kirjaimista pehmeän ja lämpimän personaliseksi, sellaiseksi jota joku on kokenut, kärsinyt ja synnyttänyt kirjoittamalla siitä muille jakaen omia mieltymyksiä ja pelkoja. Pitkälle kasvaneiden juurien seuraukset ja assosiaatiot koskettavat omaa elämää. Minusta pelkästään se, että kirjoittaminen vie yleensä huomattavasti enemmän aikaa kuin sen lukeminen, kannattaa olla motivaationa päästä kirjainten, ja jopa niiden merkityksen taakse.

Yksi oppimani taito, joka on auttanut itseäni kokemaan lukemaani elävämmin, on annotaatioiden tekeminen. Tuttavallisemmin muistiinpanomerkintöjä ja alleviivauksia. Käytän metadataa tarkoittavaa anglikanismia, koska kumpikin suomenkielinen termi on kontekstia rajoittava ja valmisiin käyttäytymiskäytäntöihin puristava – muistiinpano mielletään usein tiivistelmäksi ja alleviivaus on tärkeiden kohtien korostaminen. Annotaatio on kuitenkin paljon enemmän, se on tekstin prosessoiminen, välimuoto lukemisen ja kirjoittamisen välillä. Se voi olla sekä perinteinen olennaisimpien lauseiden alleviivaus ja uudelleen muotoileminen kirjan marginaaleihin että nousseiden kysymysten ja vastaväitteiden kirjaaminen, hienojen ja kauniiden tai päinvastoin huonosti toimivien ja rumien lauseiden ja sanojen merkitseminen sekä omien ajatusten ja tunteiden muistiin kirjoittaminen, niiden ei tarvitse edes liittyä lukemaansa tekstiin, vaan ihan vain nykyiseen oloon liittäen kirjan ja oman maailman sanoilla yhteen.

Tekstin prosessointi annotaatioiden avulla tutkitusti auttaa lukemisen oppimista ja muistamista. Mutta se on vielä enemmän. Se on hauska tapa päästä dialogiin kirjoittajan ja jopa edeltävien lukijoiden kanssa. Kirjasta tulee eräänlainen anonyymi keskustelufoorumi. Erittäin innostavalla tavalla, miten annotaatioiden tekeminen tapana on syntynyt, ja minkälaisia nykyteknologian tuomia lisämahdollisuuksia sillä on, esitetään Liz Danzico artikkelissa ”Between the lines: The sociallife of marginalia”.

Pieni sisäinen este on ylitettävä. Superegosssa asusteleva vanhempi, joka pudistaa etusormeaan, ettei kirjoja saa sotkea. Silloin on muistettava, että on ero kirja-esineen ja kirja-teoksen välillä. Kumpaa halutaan saavuttaa ja arvostaa. Ja nyt kun otan käteeni uuden kirjan, minulla on toisessa kynä, koska olen oppinut sotkemisen taidon.

Ohi on

Näillä päivillä tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun suoritin Suomen armeijan asepalveluksen. Kummasti nyt ajan työstämänä näkee sen ajan vaaleanpunaisissa sävyissä. Aika ei petä itseään. Yrittääkö se huijata aivoja kultaamalla menneisyyden pronssipatsaita saadakseen tulevaisuuden patsaille suopeita katseita? Oli miten oli, mutta tekee mieli kirjoittaa raportti tapahtuneesta; koetella omia muistoja, kestävätkö ne, jos niitä kaivaa kammioistaan aurinkovalolle, vai kuivuvatko ja rutistuvatko ne säälivästi vikisten kuivuneiksi lehdiksi, ettei ollut oikeastaan mitään arvokasta, mitään mainitsemisen arvoista. 

Oma puheenaihe on, mihin puolustusvoimia ja yleistä asevelvollisuutta tarvitaan sekä, onko mahdollista päästä turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä samoihin tavoitteisiin palkka-armeijan turvin. Tähän on perusteellisesti vastattu sekä myönteisesti että kielteisesti riippuen, a) miten määritellään uhkia maan turvallisuudelle b) miten lasketaan valtiolle koituvat kulut, jos kansalainen on menossa tai on menemättä palvelukseen c) kuka näitä laskuja tekee. En ole tarpeeksi perehtynyt tämän tyyppisiin argumentteihin, mutta itse inttiä käyneenä haluan nostaa joitakin asioita, jotka opin armeijassa, ja joita en olisi uskonut oppivani missään muualla.

Väsymys

Pitkä raskas työpäivä. Väsyttää. Tosi rankka treeni, jonka jälkeen ei jaksa tehdä yhtäkään ylimääräistä toistoa. Väsyttää. Intissä väsyttää eri tavalla. Se on kokonaisvaltaista väsymystä, kun väsyttää sekä fyysisesti että henkisesti. Väsymyksen pilvessä pysytään, asioita suoritetaan väsymyksestä huolimatta. Harjoitukset ovat niin pitkiä, ja niissä on jatkuvasti tehtävä jotakin, niin että lepo on sitä, että tehdään välillä jotakin vähemmän väsyttävää. Iso reppu täpötäynnä tavaroita, mukana on myös eväspaketteja kahdeksi päiväksi – ruokaa on vain sen verran kuin on mukana kantamassa; trangia sen kokkamiseksi sekä ase ja muu sotarekvisiitta. Sitten kävellään tuntemattomaan. Kun on päästy päämäärään, annetaan uusi. Ei voi tietää, milloin harjoitus loppuu. Väitän, että tällaista kokonvaltaista väsymyskokemusta on mahdoton saavuttaa vapaaehtoisesti ilman ulkoista pakkoa. Mitä hyötyä tästä on? Tietää, mikä on oikea väsymys; tietää, mitä on raamit, johon sisältöä laitetaan. Nostaa väsymysrimaa korkeammalle.

Ajan kokeminen

Intissä pääsee kokemaan ajan kulkua. Jotkut kutsuvat sitä odottamiseksi. Mutta se on hiukan eri asia. Normaalielämässä odottaminen on ”turhaa aikaa”. Odotamme kauppajonossa. Odotamme bussissa, kun matkustamme paikasta A paikkaan B. Odotamme parempaa tekemistä tekemällä jotakin vähemmän kivaa. Odottamista lievitetään ”apuvälineillä” kuuntelemalla musiikkia, syömällä eväitä tai ihan vaan pysymällä omissa ajatuksissa. Jos asian syvällisemmin miettii, suurin osa elämästä ellei ylipäänsä koko elämä on jonkun odottamista.

Toisaalta harvoin ”ei tehdä mitään”. Elämä jäsennetään ja koetaan erilaisten tekemisten kautta. Kysymykseen ”mitä kuuluu” yleensä vastataan luettelemalla, mitä viime aikana on tehty. Olennaista on myös se, että itse vaikuttaa omiin tekemisiin. Vaikka joutuukin odottamaan pitkään kauppajonossa, se että sitä ennen on itse valinnut mennä ruuhka-aikana kauppaan ikään kuin oikeuttaa odottamisen ja poistaa siitä koituvan epämukavuuden tunteen.

Intissä on aivan toisenlaista odottamista. Odottaminen on pitkäkestoisempaa – jopa useita tunteja. Odottamista ei voi lievittää millään muulla tekemisellä – syöminen tai kännykän käyttö on monissa tehtävissä kiellettyä. Odottaminen ei ole edes varsinaista odottamista, koska yhden epämukavan tekemisen jälkeen tulee toinen epämukava tekeminen. Tavallisille varusmiehille ei kerrota suurimmista linjavedoista. Joten kun odottaa puolipäivää vartiossa, jossa kaikki ylimääräinen tekeminen on kiellettyä, ei voi tietää, lähdetäänkö sen jälkeen kasarmille vai siirrytään vaan toiseen paikkaan vartioimaan uudestaan. Väitän, että tällaisessa odottamisessa kokee kirjaimellisesti, miten ajan hiekka virtaa sormien läpi.

Kuoleman vaaran kokeminen

Vaaraan tottuu. Kun ampuu kovilla ensimmäistä kertaa, ja tuntee olkapäässä rekyylin, tulee tunne menetetystä viattomuudesta. Vaikka aseiden legalisoimisen puolestapuhujat väittävät, että keittiöveitsikin on tarvittaessa tappava ase, rynnäkkökivääri on laadullisesti eri asia. Se, että sillä pystyy tuottamaan paljon tuhoa helposti, tuottaa aivan eri tavalla vastuun tai vallan tunteen. Toisaalta koska aseita pidetään lähes koko ajan mukana – niiden kanssa kirjaimellisesti nukutaan, niihin tottuu, ja alkaa suhtautua kuin leluun.

Merkityksen tiivistys

Intissä asioiden tärkeys käy läpi kiinnostavia metamorfooseja, pienet asiat tulevat tärkeimmiksi. Muistelisin, että suomalaiset jonkun kyselyn mukaan asettavat tärkeimmiksi asioiksi elämässä perheen ja terveyden. Intissä asioiden tärkeysjärjestys kääntyy päälaelleen. Väsymys, vilu, ärtymys, kiire, toisten asettamat paineet – kaikki yhteen nivoutuneena vaikuttaa siihen, että se mitä tässä hetkessä tehdään tulee maailmankaikkeuden keskipisteeksi ja koko elämän tarkoitukseksi. Muistan, miten yhtenä yönä olin rekka-auton päällä repimässä naamioverkon pois. Ennen oli satanut, joten päällä oli inttijargonilla hikipussiksi kutsuttu sadeasu – normaali ilmastointi estyy ja hikoilee huomattavasti enemmän. Konttasin yli kahden metrin korkuisen auton liukkaita rakenteita pitkin. Nave kalaverkkona tarttui joka ikiseen ulokkeeseen, alikit huusivat lisää vauhtia alhaalla. Tuntui siltä, kuin koko elämäni keskittyi siinä hetkessä kiroilemaani verkkoon.

Merkityksen laimennus

Toisaalta eritoten kuin yllä kuvailin, intissä tapahtuu asioiden tärkeysjärjestysmuutoksia toiseen suuntaan, omat isoiksi luokitelleet asiat menettävät arvonsa isoimmille. Menin inttiin yliopistosta valmistuneena. Suurin osa siitä tiedosta, jolla pärjäsi normaalissa elämässä, oli täysin tarpeetonta siellä. Ikään kuin fokus, joka on pysynyt monta vuotta yhdessä asiassa, on siirtynyt toiseen – ennen riitti, että luki kirjat ja muisti, mitä niissä on, nyt vaaditaan aivan erilaista – juosta nopeasti, ampua tarkasti ja suorittaa kyselemättä. Tuloksena menettää koko luottamuksen fokukseen sosiaalisena konstruktiona – se, mitä nyt vaaditaan ja pidetään arvossa, saattaa huomenna joutua roskakoppaan.

Psykologinen koe

Kuuluisassa Stanfordin vankilakokeessa havaittiin, kuinka ihmiset ovat olosuhteiden määrittämiä ja aseman ajamia. Joukko keskiluokkaisia opiskelijoita jaettiin kahteen ryhmään – vartijoihin ja vankeihin. Koe keskeytettiin jo kuudentena päivänä, koska vartijat alkoivat nöyryyttää vankeja. Kokeen eräänä johtopäätöksenä pidetään, miten helposti ihminen voi sortua pahuuteen, kun hänelle annetaan rajoittamaton valta.

Intissä havaitsin, ettei tämä ajatus ole kaukana totuudesta. Siellä näin ihmisten toimivan tavalla, jolla he ikinä eivät toimisi normaaleissa olosuhteissa. Eli valta todellakin pilaa, niin kuin sanonta kertoo.